Sadepäiväni ja ajatukseni, taas.

Niin.

Vatsanpohjassa tuntuu ikävältä. Selkärankaa pitkin juoksee ajatuksia kuin tuhatjalkaisia liian pienissä villasukissa. Karheissa, pesukoneessa kutistuneissa. Niskaa kihelmöi. Kulmakarvat ovat unohtuneet myttyyn, kasvot keskeltä kuopalle.
Omatuntoni (sillä on sininen univormu ja haaleat, vakavat silmät) soimaa minua. Minä olen hölösuu. Kelvoton juoruämmä.

Minulla on rakas ystävä, jolla on vaikeaa. Hän uskoo minulle ajatuksen, joka ei ole kaunis. Mutta ei se ole hänen vikansa. Vaan sairauden.

Minä ahdistun. Ja hölötän. Tieto leviää, osaston seinät ovat paperia, pian kaikki katsovat ystävääni nenänvarttaan pitkin. Vain koska minä olin hölösuu. Vain koska minua ahdisti. Anteeksi. 

Nyt seuraa tekstiä, joka saattaa ahdistaa jotakuta. Varoitan. :)

Miksi minulla on blogi? Jotta voisin jäsennellä ajatuksiani. Jakaa niitä ystävien kanssa ja miksei samantien tuntemattomienkin.
Mutta miksi, miksi, minä olen niin typerä, että jaan blogini facebookiin? Koska olen huomionkipeä. Haluan kommentteja. Totta kai. Päähän taputtelua, kehuja. Hyvä tyttö, hieno blogi, kylläpä olet hyvä.

Asetan itseni muottiin syömishäiriö. Joka minulla lukee papereissa, kyllä. Ja omilla kasvoillani. 
Mutta niin kovin monen ajatuksissa syömishäiriö merkitsee luurankoa, joka hädin tuskin kykenee omin avuin hengittämään. En minäkään normaalipainoinen ole. Mutta kaukana kuuluisista anorektikkoindekseistä.

Se tekee minusta "huonon anorektikon", eikö? Lähestulkoon terveen tapauksen, jonkun, joka on vahingossa viettänyt osastolla kolme kuukautta. Jokin pakottaa minut todistelemaan, vannottamaan kasvottomille ihmisille tietokoneittensa takana, että kyllä, minä olen sairas, vaikken kaiva omaa hautaani luurankokäsivarret lanugo-karvassa (kyllä minulla sitäkin on).

Minäkin olen kokenut paljon. Kyllä minäkin olen oksentanut, hakannut päätäni seinään ja rukoillut kuolemaa ruuan edessä, piilottanut ruokaa; tunkenut kermavaahtoa taskuihini, itkenyt enemmän kuin jaksan muistaa. Kyllä minäkin olen juonut litroittain vettä valehdellaksen painoni ja karannut osastolta päästäkseni juoksemaan, punnertanut vessassa keskellä yötä. Harrastanut täysin päättömästi liikuntaa piuhat kiinni rinnassa Lastenklinikalla. Ansaitakseni elää.

Enkä ole ylpeä. Jokin minussa on. Mutta se en ole minä. Haluan olla terve.
 Kaikista vaikeinta on uskotella itselleen olevansa oikeutettu parantumaan, vaikkei ole käynyt riittävän syvällä. Tarpeeksi syvällä muiden silmissä. Kun on muotissa "anorektikko" täytyisi olla "tarpeeksi anorektikko."
Mutta en minä halua olla! Minä haluan olla tarpeeksi terve. Eikä kukaan, kukaan, itseäni lukuunottamatta voi määritellä, sairastanko, vaiko enkö. Tai onko minulla oikeus puhua taistelustani, vaikkei painoindeksini huitele ties missä. Koska kyllä minulla on.

Tähän päättyy ahdistava osa. Niin kutsuttu vuodatus. En tiedä mistä se kumpusi. Mutta omapahan on "päiväkirjani".

 
     Nyt kevyempiin aiheisiin, hop!
Minun päiväni alkoi mukavasti. Heräsin viisi minuuttia ennen ruokakelloa. Tjaa. Tyypillistä.

Puurossa EI ollut suolaa. Harmillista.

Ulkona oli ihana ilma. Hämyinen, kostea, sumuinen, hapekas. Koostumukseltaan kiteinen, herkullinen, aistikas.
(Minustahan voisi tulla viiniasiantuntija.)
Olin hieman väsynyt, koska edellisenä iltana olin valvonut liian myöhään rakkaan ystäväni letitettävänä.

Klo 13 alkoi viikonloppuloma. Kävimme kaupassa, kuten tavallista. Kävelin kotiin itsekseni ja keskityin kaikuvaan pääkoppaani ja siihen, etten astunut vesilätäköihin. Oi kevät!

Päivittelin elämää facebookissa. Ahdistuin taas. Ulkoilutin koiraa sohjoisessa sumuisuudessa ja kuuntelin kännykän radiosta ruotsinkielistä kanavaa. Sieltä tuli hyvää musiikkia. Ja opin kieltä.

Tänään aion vielä kirjoittaa Kaneliinia. Ja ehkä soittaa pianoa. Ja ehkä virkata. Tai sitten en tee mitään. Yritän olla pohtimatta. Helpommin sanottu kuin tehty. :)

Ps. Pekka Himanen ja poliitikot eivät ansaitse arvostustani. Phyh! Voisimmeko käyttää rahat nuorisotyöhön, mielenterveystyöhön, vanhustyöhön ja kansan hyvinvointiin. Puistojen kunnossapitoon. Koirien virkistämiseen ja eläkeläisten hymyilyttämiseen, kiitos!