Kaneliini, osa 3.

 Eli. Kaneliinin kuulumisia, pitkästä aikaa. Osat 1 ja 2 löytyvät kumpikin huhtikuulta, jollen ihan väärin muista. Siis tuosta -------> sivupalkista rullailemalla. <3 sinua, jos luet. :)

Toisaalla...

Merellä tuuli. Se ei ollut vielä huolestuttavaa, mutta minä pidin silmällä kaikkea. Meri on arvaamaton, se on suuri ja jylhä ja ihmiset huijaavat itseään, kun kuvittelevat voivansa hallita sitä.

Minä lakaisin valohuoneen ja laitoin pölypallerot takkaan. Sitten minä kopautin ilmapuntaria. Viisari kävi kovassa tuulessa, lähellä myrskyä. Minä otin purkista laivakorpun, Emma oli tehnyt edellisiltana ison pellillisen.

Minä kiipesin valon luo, työnsin pääni ulos sen yhä lämpöä hohkaavan polttimon vierestä. Ahdinpartaa oli runsaasti, se oli alkanut käydä kellertäväksi. Mietin, olivatkohan ne merentutkimuslaitokselta taas asialla, niiden ihmeelliset myrkyt olivat ennenkin tehneet tepposensa leväeliöstön väritykselle.

Rapuja oli tullut ennätysmäärä. Joka kerran, kun minä laskin katiskan ylhäältä valon luota ja aamulla vedin sen ylös, oli se joulunpunaisia, saksiaan naksuttelevia rapuja täynnä. Laihojahan ne olivat, pelkkää pehmennyttä kuorta. Me emme Emman kanssa edes yrittäneet keittää niistä soppaa.

Ja tuolla, tuolla puikkelehti aamun ensimmäinen vene. Lapsella oli pelastusliivit, selvästikin, punaiset ja heijastinnauhalla somistetut. Miehellä ruorissa oli vain tuulitakki. Veneen keulassa luki BRIO. Ja tuolta tuli joku ilmeisesti moottorilla, kypärä päässä ja ilme virtaviivaisena, mutta ilman pelastusliivejä! Tuolla meni koira, se taisi uida veneen vierellä, soutuvene varmaankin, sen verran verkkainen tahti oli.

Minä palasin alas takkahuoneeseen. Emma ei taaskaan ollut laittanut kissalle maitoa. Minä epäilin, että hän alkoi tulla vanhaksi.

Ja vielä toisaalla...

Kantarelli itki. Hän ei itkenyt usein, useammin hän puhui tai lakaisi tai kiillotti lautasliinanrenkaita. Mutta nyt hän itki, sillä nyt, ehkä ensimmäistä kertaa, hän ei osannut muuta.

Se oli iltapäivälehti. Sade ulkona oli kastellut sen kulmat ja muovannut ne koppuraisiksi. Kantarellin kyynelet putoilivat ylikasvaneille keltakirjaimille. "Muistan yhä hänen hiustensa tuoksun."
  
"Etkä muista", sähähti Kantarelli. "Sinä et ole koskaan muuta haistellut kuin omaa napaasi, tehnyt tulkintoja sen nöyhdästä."

Ja sitten hän itki taas, lohduttomuuttaan, avuttomuuttaan ja syvää kaipuutaan. Ystäväänsä.

---

Kaneliini samoili kaupungilla. Hän ei tiennyt tarkasti, minne mennä. Ei kotiin, isälle tulisi vain paha mieli, hän joutuisi perumaan kaikki lehdistötilaisuudet ja radiohaastattelut.

Oli pimeä. Syksy tuntui joka puolella, maistui hampaiden takana ja kuiski korvissa, kiertyi kainaloiden alle ja muuttui alakuloisiksi vilunväristyksiksi selkärankaa pitkin kiivetessään.

Stockmannilla kävi hulina. Kadun kulmassa istui mies, jonka pitkään, mustaan partaan oli solmittu rusetteja. Mies soitti puista huilua ja näytti murheelliselta. Ihmiset tunkeilivat hänen ohitseen ostoskassit käsivarsillaan, tuuppivat ja nyrpistelivät ja ynähtelivät, koska halusivat osoittaa olevansa kiireisiä ja merkityksellisiä. Erään naisen turkiskaulus jäi kiinni erään toisen naisen nahkatakin vetoketjuun ja he tanssivat hetken katulamppujen epätodellisessa valossa, pillipiiparin haikeat sävelet kaikuina kengänkoroissa, katukiveyksessä ja kaiken arkisessa vastenmielisyydessä.

Kaneliini meni katusoittajan luo ja alkoi tanssia. Hän oli kalpea ja suippo kuin kruununkynttilä tai karhunhammas tai tamponi, hänellä ei ollut kenkiä eikä sukkia, ja hänen rytmitajunsa olisi nauranut itselleen, jos sillä olisi ollut suu. Edes hänen hiustensa erikoisen kaunis sävy, sahraminkeltainen, ei erottunut pimeässä.

Silti, aivan uskomattomasti, ihmiset hänen ympärillään alkoivat pysähdellä, töksähdellä, hidastaa tahtiaan kuin hieman huonokuntoisessa vanhanaikaisessa filmissä. Kuin vahingossa.

Suuri kello kompasteli; sen viisarit kävivät hitaammiksi, sovittivat askelensa huilunsoiton rytmiin. Ihmiset kääntyivät kannoillaan, unohtivat tavoitteensa ja velvoitteensa ja teensä kahviloiden pikkuruisiin pöytiin. He jättivät ostoksensa ja aikataulunsa, luopuivat luottokorteista ja turhista lupauksista, jotka tavallisesti läiskivät heidän takamuksiaan, tuuppivat ja tönivät ja olivat taakkana. He tulivat Kaneliinin luo. Ja Kaneliini tanssi, silmät kiinni. Ja pillipiipari soitti, henkeä vetämättä. Se kaikki oli omalla tavallaan seesteistä. Kaunista. Siihen tilanteeseen olisi tehnyt mieli jäädä.

Mutta mikään ei ole ikuista. Kaikki väsyvät lopulta. Niin kävi myös huilunsoittajalle. Ensin hän muuttui punaiseksi. Sitten siniseksi ja lopulta harmaaksi ja sitten hän lakkasi soittamasta ja kaatui maahan. Kaneliinin jalkapohjat olivat kylmästä aivan punaiset.

Ihmiset heräsivät transsista heidän ympärillään. Kello naksahti ja ryhtyi taas tikittämään.

"Jahas", sanoi Kaneliini.

"Niin, olet oikeassa", sanoi huilunsoittaja, joka oli kaikessa rauhassa kömpinyt ylös maasta ja sulkenut huilunsa Samsoniten tummansiniseen matkalaukkuun. "Loppuhuipennuksesta huolimatta ei aina saada aikaan toivottua tulosta."

Viimeisetkin katselijoista kiirehtivät nyt raitiovaunuun. Huilunsoittaja poimi mukaansa samettisen lippalakin ja siinä olleen ainokaisen kymmensenttisen, antoi Kaneliinille käyntikorttinsa ja lähti kotiinsa Munkkivuoreen keittämään kahdeksalle jalkapalloilevalle pojallensa nakkikeittoa.

Kaneliini jäi yksin. Hänen jalkojaan paleli, pisteli. Raitiovaununkiskot kalahtelivat kuin kellot.

Kaneliini halusi kotiin. Hän halusi jonnekin, missä olisi joku, joka pitäisi hänestä huolta. Niin kuin hamsterista pidetään. Hän halusi lämpimän hymyn ja riisimuroja, jonkun, joka kysyisi, syökö hän mieluummin muumilautaselta vai oranssista emalikiposta ja jonkun, joka välittäisi siitä, onko hän pessyt hampaansa. Jonkun, joka antaisi suukon hänen otsalleen ja puhaltaisi möröt kauemmas, kehuisi hänen silmiään sielukkaiksi. Hän halusi äidin. Äidin, jonka tuoksuun on turvallista nukahtaa ja jonka asuvalintoja voi huoletta paheksua, äidin, jonka kulmakarvat muistuttaisivat hänen omiaan.

"Anteeksi."

Joku, varmaankin kaksikymmentäviisivuotias insinööri, jonka vuokra-asunnon vessanpönttö vuoti tai sitten kolmekymppinen it-alan asiantuntija, joka ei voinut sietää oopperaa, mutta jumaloi kalapuikkoja, tai sitten joku muu yhtä tavanomainen, tökki Kaneliinia.

"Sinä olet tiellä."

Miehen paistinpannumaisista kasvoista ei jäänyt Kaneliinille minkäänlaista mielikuvaa. Vain niiden ilme, ylimielinen, ylivalottunut, vastenmielinen pikku kurtistus, syöpyi hänen verkkokalvoilleen.

"Minä EN ole tiellä!" Kaneliini kiljui. "Minä olen kuollut! Minulla on kylmä ja minä olen ypöyksin, minun ajatukseni pelkäävät minua ja minun hiukseni menevät takkuun..." Hänen äänensä värisi ja sortui.

"Ota iisisti", sanoi mies. "Äläkä mulle ala avautuun, mä en oo sun isäs."

Silloin Kaneliini mottasi häntä. Lujaa. Suoraan suulle. Hänen koko pieni ruumiinsa tuntui sykkivän vihaa; avuttomuutta ja epätoivoa.

"Hullu!" mies huusi. Hänen huulestaan valui verta. "Mä haastan sut oikeuteen! Mä olen asianajaja!"

Siinäpä se, Kaneliini ajatteli juostessaan. Kolmas vaihtoehto. Kolmekymmentäneljävuotias asianajaja, joka puhuu runoudesta ja Leonardo Da Vincistä, uusimmista tietokonesovelluksista ja kalvosinnapeista, joka lentää businessluokassa ja kuvittelee olevansa James Bond, vaikka istuu illat äitinsä kutoma villapaita yllään pelaamassa Nintendoa ja käytti kuukausia elämästään vain oppiakseen piereskelemään Ukko Nooan oikeassa tahdissa.

Nyt Kaneliini oli ilkeä. Vaikkakin vain ajatuksissaan. Mutta silti. Se teki hänet surulliseksi. Hän ei voinut enää luottaa ajatuksiinsa. Hän ei voinut enää luottaa mihinkään.

Sukkahousut. Hän kaipasi sukkahousujaan. Hän tarvitsi niitä. Ja keltaisia, nimenomaan. Vihreät menkööt menojaan.

Kaneliini pysähtyi saavuttuaan metsän laitaan. Hän tiesi, että sukkahousut olivat sairaalassa. Ne olivat olleet hänen yllään, kun pelti oli pudonnut. Kaneliini kosketti reikää päälaessaan. Sairaalassa joku oli pessyt veren pois. Haavaa jomotti hiukan.

Mutta enemmän jomotti hänen paljaita jalkojaan. Ne olivat kuin tulessa jääkylmää neulaspetiä vasten. Ilta kääntyi hitaasti yöksi ja epäystävällinen, äkkipikainen tuuli piiskoi Kaneliinin paljaita sääriä. Sairaalayöpaita hankautui niskanikamiin ja sen pistävä, desinfioitu haju oli joka puolella; korvissa ja sieraimissa.

Kaneliini jatkoi matkaa, hän pakotti kylmänkankeat jäsenensä toimimaan vasten niiden omaa tahtoa. Jostakin oli löydyttävä suojainen paikka, kolo, jota syksy ei ollut vielä kolunnut, pesä, jota lohduton kylmyys ei ollut vielä raivannut omaksi asuinsijakseen.

Hän tuli kaatopaikan reunaan. Se ei ollut suuri kaatopaikka, vain epävirallinen mäentapainen, nyppylä, hyppyri, maan nenä. Siniset muovisäkit nukkuivat lomittain autonrenkaiden, pyöränromujen, rikkinäisten pottien ja unohdettujen muistojen kanssa. Muuan pariton nahkakenkä virnisteli Kaneliinille ristikkoaidan takaa.

"Ei", sanoi Kaneliini. "Sinne minä en voi mennä."

Hän ei halunnut olla pahanhajuinen.





// Kiitoskiitos, jos luit! Kommentoi kans! :D Tiedän, että alku on tylsä, mutta tämä lähtee käyntiin, lupaan sen!!