Letut.

Noniin. Mites tämän nyt pukisi sanoiksi.

Olo on kuin punaisena puuskuttavalla hiihtäjällä maaliviivan jälkeen, siinä pysähtyneessä sekunnin murto-osan hiljaisuudessa, kun kaikki ovat vielä liian pöllämystyneitä taputtaakseen, kun koko katsomo odottaa hiljaa, pidättää hengitystään. Onnen hehku, tai helpotuksen, se aura, joka väreilee ilmassa.

Tai sitten kuin lapsella, joka on jäänyt kiinni pää keksikulhossa ja murusia suupielissä. Se kamala kulahdus vatsanpohjassa, kun astuukin vahingossa yhden portaan yli rappusissa. Se säikähdys. Ja kylmä, kaihertava katumus, joka nostaa poskille punan, pakottaa kääntämään katseen kainaloihin. Tai polviin. Anteeksi.

Minä olen loputtoman voipunut,  kuin pitkän matkan jälkeen. Minun käteni tärisevät. Minun käteni, jotka vain hetki sitten vielä käsittelivät veistä ja haarukkaa. Lettuja.

Minun maanpäällinen helvettini. Minun oma pieni tuskaisa kammioni. Minä olen tehnyt siitä sen, aivan itse. Minä olen kerännyt risuja polttoroviooni ja raapaissut tulitikun. Paisuttelemalla asioita. Solmimalla ne monimutkaisiksi sykkyröiksi. Pääni sisään.

Nehän ovat vain lettuja. Viisi pientä, luultavasti pirkkaa. Nelkyt kaloria kipale ja lusikallinen hilloa. Ei sen vakavampaa.

Minulle ne ovat teräsvillaa. Teräsvillaa hillolla, sillä hillo ei ole paha. Letut ovat.

Ne pakottavat palan minun kurkkuuni, ne puhkovat reikiä keuhkoihini ja nauravat päälle. Ne ovat pyöreitä, reunoiltaan käpristyneitä ja inhottavia, pinnaltaan limaisia ja puolikylmiä. Paksuja. Ne virnistelevät minulle, ilkkuvat ja käkättävät. Syö, syö. Kun et muutakaan voi.

Mitä minä olen tehnyt jokainen kerta aiemmin? Tämä on minun 20. hoitoviikkoni (voi yök, en tosiaankaan ole ylpeä, hyi helvetti, miten häpeällistä), joten kyseessä ei tosiaankaan ole ensimmäinen lettukerta.

Joka kerta aiemmin minä olen onnistunut huijaamaan. Olen ottanut vain neljä lettua, viiden sijasta. Joka kerta. Ja kokenut sairasta tyydytystä, kun hoitaja ei ole huomannut. Neljä lettua, muhahahaa, letun verran vähemmän kuin muilla tässä pöydässä. Olenpas ovela. Olenpas kertakaikkinen lettukeisari.

Tänään se ei ollut mahdollista. Enkä tiedä, olisinko tehnyt niin, vaikka olisinkin saanut mahdollisuuden. Olen muuttunut, radikaalisti. Oli miten oli. Otin viisi.
Ja söin.

Nyt tunnen itseni epäonnistujaksi. Lettuluuseriksi. Ja samaan aikaan, olen suunnattoman helpottunut. Minä tein sen. Hyppäsin.

Nyt pitäisi vain vielä selvitä läpi tämä after ski. Kuvottava itseinho. Joka kerta aiemmin, minä kompensoin letut jumppaamalla ahkerasti. Nyt en jaksaisi. Olen antanut itseni levätä niin pitkään, ettei jumppaamisen aloittaminen ole enää mahdollista. Minun kehoni nukkuu, se ottaa rennosti, vaikka minä en.

Se kaksinkertaistaa itseinhon. Laiska, läski sika. Siirrä persettäsi sivummalle, yritä edes! Mutta minä en yritä. En tahdo yrittää ja epäonnistua ja tuntea itseni vieläkin kamalammaksi. En tiedä.

Tahdon suojella itseäni. Joka kerta, kun jumppasin aiemmin, se aiheutti hetkellistä mielihyvää, mutta kostautui jälkikäteen. Letut merkitsivät tiettyä liikesarjaa, joka oli jaksettava tehdä, kermavaahto toista ja makaronilaatikko kolmatta. Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Kun jaksoin viimeksi, on jaksettava nytkin. En saanut mennä nukkumaan hyppimättä jokaisen riisumani vaatekappaleen kohdalla.

Se on naurettavaa. Pakko-oireiluksikin sitä kutsutaan. Minulla vain on NIIN voimakkaana tämä laiskuuskäsitys. Minä olen laiska, jos istun, laiska, kun nukun, laiska kun unohdun hetkeksi, enkä ajattelekaan mitään järkevää.

Olen onneksi mennyt PALJON eteenpäin. Voin istua vaikka koko päivän vaikeuksitta, jos minulla on mielekästä tekemistä, kuten kirjoittamista tai käsitöitä. Voin istua myös muuten vaan, muiden seurassa. Voin katsoa televisiota ja jutella, käydä pitkällisiä keskusteluja ja pelata Mölkkyä. Oikeastaan minä pidän istuskelemisesta. Silloin sitä rauhoittuu hetkeen, tulee ajatelleeksi, että minä olen tässä, enkä juuri tulossa ja menossa.

Laiskuus on silti asia, jota pelkään enemmän kuin kuolemaa. Ihan oikeasti. Minä en selviä siitä, jos minua pidetään laiskana. Minä en selviä.

"Sinä olet vähän tuommoinen pullukka", sanoi liikunnanopettajani kerran, neljännellä luokalla. "Ja aerobisessa kunnossa olisi parantamisen varaa, ei tarvitsisi hiihtolenkin jälkeen niin paljon hengästyä."

Hän tyrkkäsi minut reunalta alas, laiturilta hyiseen veteen. Hän ei kuitenkaan tarjonnut pelastusköyttä. Ei tarjonnut mahdollisuutta parantaa aerobista kuntoa ohjatusti, hankkia harrastuksia, nostaa sitä liikuntanumeroa seiskasta ylöspäin. Hän toi esille epäkohdat minussa ja elämäntavassani, mutta jätti minut niiden kanssa yksin.

Minun liikunnanopettajani suosi heitä, jotka olivat nuorten ja liikkuvaisten businessvanhempiensa kanssa aloittaneet jalkapallon ja telinevoimistelun jo alle kouluiässä. He kuuluivat parempaan elämäntapaluokkaan, heissä oli vielä nähtävissä toivoa, toisin kuin minussa. Minulla oli laiskat pullerovanhemmat, joten minä olin laiska pullero. Minä istuin välitunnilla keinussa ja katselin, kun muut leikkivät hippaa. Minä ajattelin omiani, rakensin erilaisia maailmoja ja leikin mielikuvitusystävieni kanssa. Kuvittelin.

Se teki minusta huonomman. Se teki minusta menetetyn tapauksen.

Sitten minä ryhdyin lenkkeilemään. Aluksihan se oli ihan toivotonta pukeltamista, minulla OLI huono kunto, kiistämättä. Mutta minä en luovuttanut. Talvisin minä hiihdin, säällä kuin säällä, kesäisin juoksin ja eräänä keväänä tein niin ahkerasti vatsalihasliikkeitä, että terveydenhoitajani kysyi, oliko minua pahoinpidelty. Nostin liikuntanumeroni ensin kasiin, sitten ysiin ja lopulta kymppiin.

Olen kiitollinen liikunnanopettajalleni. Ja katkera samaan aikaan. Minä olen saanut liikunnasta niin paljon ihania, voimaannuttavia kokemuksia, joita en millään vaihtaisi pois. Se, kun sain luokan parhaan cooper-tuloksen. Se, kun juoksin kuudenneksi koulujenvälisten yleisurheilukisojen kahdeksallasadalla metrillä. Se, kun juoksin syöksyvirtausta pakoon ja puut kaatuivat takanani. Jokainen kerta, kun olen voittanut itseni. Jokainen kerta, kun olen onnistunut.

Kääntöpuoli on vain aika karu. Minä harrastin uintia harrastusmielessä seurajoukkueessa, ilman kilpailemista. Minulla oli treenit kolmesti viikossa. Ennen jokaisia treenejä minä itkin pelosta. Minä halasin itseäni ja toivoin parasta, olin jäykkä kuin rautakanki, hukkasin sydämeni. Minä pelkäsin niin kovasti epäonnistuvani. Harvoin epäonnistuin. Mutta silloin, kun niin tapahtui, olin musertua oman itseinhoni alle. Olin pettänyt yhteiskunnan. Olin sittenkin se laiska pullukka. En ollutkaan treenannut riittävästi.

Lopulta uinti oli pakko lopettaa. En nimittäin enää voinut mennä treeneihin treenaamatta niitä varten vähintään kerran viikossa itsekseni. Kun oma treenikertani alkoi sujua hyvin, minun oli treenattava myös sitä varten, jotten olisi epäonnistunut silloinkaan. Jaksoin vuoden tätä sekamelskaa. Sitten se vain loppui.

Uinti vaihtui lenkkeilyyn. Kuuden tunnin kävelyretkiin ja kahden tunnin hölkkämatkoihin syksyisessä pimeässä. Ensin nautin. Sitten enää en.

Onnistuminen ei tuntunut enää miltään. Se oli normi. Epäonnistuminen viilsi kuin miekka. Lopulta en jaksanut enää onnistua. Enkä epäonnistua. En jaksanut enää mitään. Ja se vei minulta oikeuden syödä.

Joten tässä ollaan. En saa liikkua, en jaksaisi liikkua. Olen ollut puolisen vuotta sairaalahoidossa ja etsiskellyt itseäni milloin mistäkin syövereistä. Olen liikkunut salaa ja maannut liikkumatta, ryöminyt ahdistuksissani sängyn alle ja hakannut päätäni seinään. Minun taakkani on puoliksi selvittämättä, mutta puoliksi takanapäin. Minä olen mennyt ETEENPÄIN.

Raakaa on antaa itsensä syödä, kun ei voi antaa mitään vastineeksi. Ennen olen ansainnut syömisen. Nyt en enää tiedä.

Minä haluan olla onnellinen. En laiska. Mutten myöskään tyhjä kuori, suorittajakuoriainen, kuollut katse silmissä. Se on ohi.

Minä olen valmis kokeilemaan jotakin uutta. Niin kuin vaikka paranemista.






// JUU. Oli

pitkä postaus. Purkauduin, vaihteeksi. Kiitos ja näkemiin. HEH.