Matkalla puolenvälin ristiaallokossa

Konsertissa oli kivaa. Nyt sormet ovat kohmeessa ja sukat tuoksuvat kostealta ruoholta, korvien välissä humisee sadepisaroiden epäsymmetrinen kahina. Anssi Kela on vaihteeksi syöpynyt tärykalvoille, mutta kestän sen.

Ahdistus möyrii vatsanpohjassa kuin ähkyyn itsensä ahtanut vanha myyrä, kaivaa käytäviä ja piileksii odottamattomissa paikoissa vain puraistakseen äkkiarvaamatta ja kivuliaasti. Minua kuitenkin ahdistaa eri tavalla kuin pitkään aikaan. Ehkä jopa eri tavalla kuin milloinkaan aiemmin.

Minua ei ahdista täysinäinen olo, leviävä takaruumis tai nutrinmakuinen ahdinko takahampaissa, painon nousun karvas jälkivivahde kitalaessa. Ei niinkään.

Minua ahdistaa tämä tämänhetkinen yksinäisyys. Minulla ei ole porukkaa, johon kuulua, valaa, jota vannoa.

 Minä en ole enää se parantumisvastainen anorektikkokakara, joka oksentaa osastoretkellä Kiasman vessassa ja piilottaa kermavaahtoa taskuunsa. Minä en ole, enkä halua olla. Kaikkea muuta. Sellainen on kuvottavaa, säälittävää, idioottimaista. Minä olen vaiheessa, jossa oma parantumisintoni on niin palava, niin kaikennielevä, että parantumisvastaisuus nostaa vihan sisälläni. Olen kuin feministi. Puolustan terveyttä. Minä en osaa enää samaistua ajatuksiin, joiden ainoa päämäärä on painon pudottaminen ja itsensä sairastuttaminen. Ajatuksiin, joissa sairas ja heikko ovat positiivisia adjektiiveja ja alipaino merkitsee ylielämää. Minä muistan hetket, joina jokainen, puolikaskin ajatus punnittiin  ja käytettiin tavoitteiden saavuttamiseen. Kuinka vesilätäköt kierrettiin aina kauemmalta puolelta ja kahta erikokoista luumua vertailtiin hedelmätiskillä kunnes höyry nousi korvista ja hulluus tunki lonkeronsa kaikkialle; ihmissuhteisiin, arvoihin ja periaatteisiin, elämänkatsomukseen. Minä muistan sen ajan. Ja juuri siksi, minä EN halua palata siihen.

Mutta en minä kuulu terveidenkään joukkoon. Minä en uskalla käydä ravintolassa, enkä voi huoletta ostaa jäätelökioskilta jäätelöä. En osaa käydä ostoksilla vertailematta kalkuunaleikkeleiden paksuuksia ja lounaskeittojen energiapitoisuuksia, minua pelottaa käydä sukujuhlissa, koska saatan joutua syömään kermakakkua. Minä pelkään omaa vartaloani ja sen muutoksia. Saan hirvittäviä, itkuisia itseinhokohtauksia, kun en jaksakaan uida fysioterapeutin sallimaa aikaa. Joudun tekemään jatkuvasti töitä kestääkseni itseäni ja ahdistustani, käyn jatkuvia keskusteluja vanhempien, läheisten ja hoitajien kanssa. Asun osastolla.

Iloiset, nauravat, kesäänsä viettävät nuoret ovat kaukana minusta. He pelkäävät minua ja minä heitä. Heidän elämänsä, oikea elämä, on käynyt minulle vieraaksi. Tämän puolen vuoden kamppailun tuloksena putoan kuiluun, väliin. En ole enää sairauden orja, osaan ajatella itsekin ja nautin siitä. En kuitenkaan ole vielä valmis, täysin terve. Tunnen itseni paljaaksi, avuttomaksi.

Hyvin yksinäiseksi.