Vierivä ajatuspallo

Perusaloitus. Mua ahdistaa, mua ahdistaa. Mua oksettaa, mua itkettää. Mulla on tylsä olo. Tarpeeton.

Mä odotan. Mä istun ja hyväksyn. Kaikki ne mun kehossa tapahtuvat muutokset. Kaiken, mikä tapahtuu mun PÄÄSSÄ, kaiken sen, mikä on vielä tuskallisempaa.

Mun vatsassa kuplii, päässä porisee. Jalkojen alla osaston lattia elää omaa elämäänsä; kopisee ja mutisee itsekseen, tekee tulkintojaan ihmisten ahdistuneista jalkapohjista. Televisiossa Simpsonit sekoilevat taas, Homerilla menee vaihteeksi huonosti. Voi, minä tunnen itseni Homeriksi. Do'h.

Nolla sata sata, sieltä löytyy kaikki. Antakaa minulle puhelin. Tahdon kaiken.

Tai no, pelkkä onni riittää kyllä. Pelkkä onni, se on kaikki. Kumpa uskaltaisin antaa itselleni luvan olla onnellinen. Onnellinen läski, taidoton pullaposki, sympaattinen tohelo torvi. Kumpa voisin antaa itseni olla onnellinen vailla kaiken maailman onnellisuuskriteereitä, sitä ja tätä ja tuota. Ihan itseisarvona.

Onnellinen kaikesta huolimatta. Onnellinen osastolla, vailla omaa päätäntävaltaa, ruokakellon kilinässä ja sekunneissa, jotka hiljaa venyvät tunneiksi, vanuvat kuin lasten automaatista ostama pilailulima. Minä en tahdo olla pessimisti. Minä tahdon olla optimistinen pikku idealisti. Pikku. En iso, isompi, isoin. Löysin. Vaikein.

On heikkoutta paeta ongelmiaan pienuuteen. On rohkeutta kohdata pelkonsa normaalina, ulkoisesti vahvana, pystypäin.

Jokainen on joskus epävarma. Jokainen on joskus heikko. Toiset pakenevat mielen pienuuteen, koulukiusaajat ja huligaanit yrittävät olla isoja ja pelottavia ja pahoja vain näyttääkseen maailmalle kuinka pieniä todellisuudessa ovat. Kuinka paljon apua ja tukea kaipaavat. Tarvitsevat. Ansaitsevat.

Niin kuin me kaikki. Minä suren yksinäisiä, niitä, joita kukaan ei kaipaa. Niitä, joille kukaan ei leivo piparkakkuja jouluna tai lähetä korttia syntymäpäivänä, joita kukaan ei kutsu juhannuksena mökille paistamaan makkaraa. Tai vaikka vain naapuriin katsomaan salkkareita. Tuntemaan itsensä tärkeiksi, olemassaoleviksi. On kamalaa olla pieni ja heikko ypöyksin. Se on tarpomista rajun tuulen halki vailla suuntaa, jota kohti mennä. Se on kamalan väärin.

Jokainen tarvitsee joskus toista ihmistä. Minä olen lähiaikoina tarvinnut hyvin paljon, hyvin tiiviisti ja usein. Minä yritin liian pitkään selvitä yksin, syksynroiskeisessa, läpäisemättömässä pimeässä. Minä luulin nauttivani juoksemisesta. Koulunumeroista. Minä luulin viihtyväni yksinäisyydessä. Minä uskoin, etteivät kaverit olleet minua varten. Minä uskoin pärjääväni.

Sitten minä pimahdin. Sanoin poks niin kuin innostunut kuohuviinipullo lakkiaisjuhlissa. Paitsi, etten minä ollut innostunut. Minä olin hyvin onneton.

Olen sitä yhä, mutta vähemmän. Olen löytänyt taas elämästäni asioita, joita varten taistella. Asioita, joita varten uskaltaa olla vahva.

Minä tahdon näytellä. Tahdon käsikirjoittaa ja ohjata muita ympärilläni ja heittäytyä tarinan vietäväksi kuin virtaan, niellä vettä ja pärskiä kuin keuhkotautinen, ottaa luovasta ilmaisusta kaiken irti.

Minä tahdon kirjoittaa. Saattaa Kaneliinin päätökseensä ja novellin toisensa perään, kirjoja ja muuta.

Minä tahdon kehittyä käsityöntekijänä, tahdon oppia ymmärtämään edes joitakin kaavoja. Tahdon jatkaa lelujen tekemistä ja myydä niitä eteenpäin.

Tahdon tehdä musiikkia, vaikken osaakaan laulaa, enkä oikein soittaakaan. Osaan tehdä biisejä.

Tahdon opiskella, oppia ja ymmärtää. Tahdon kouluttautua.  

Ennen kaikkea tahdon tehdä hyvää. Tahdon olla onnellinen ja tehdä pieniä asioita, jotka kasvavat suuriksi ja saavat muutkin onnellisiksi. Tahdon olla merkityksellinen, pala maailman järjetöntä palapeliä.

Ja sitten, tahdon rakastua. Oikeasti, palavasti, upeasti, kertakaikkisesti. Edes kerran.

Enkä minä voi, jollen tee itsestäni ENSIN sitä tavallista pullahuulta. Tuntuu kamalalta olla normaalipainoinen vailla normaalipainoisen tavallisen ihmisen meriittejä; liikuntaharrastuksia, ystäväpiirejä, koulumenestyksiä ja muuta. Elämää. Mutta ensin on saavutettava elämän edellytykset, raamit, kehykset. Sitten vasta maalataan kuva.

Ja minä näytän, vielä, minä näytän, että osaan maalata. Jonakin päivänä.




Tänään oli HoKo. Hmph. Sain juhannusloman, kyllä, mutta en EDELLEENKÄÄN pidempiä ulkoiluja. Tai ateriasuunnitelmaan vähennyksiä. Ajan kanssa....

Eilen kävimme Korkeasaaressa kastumassa sateessa. Huomenna on perheruokailu ja minua lastensuojellaan. Huomenna on välipalaksi TÄYTEKAKKUA. Tappakaa minut.

Ei, älkää sittenkään. Voisin kokeilla elää.

Kunhan vain päästätte minut jo kokeilemaan.

Voihan peruna.