Elämänkaipuu, tuo varsin vaatelias puulaji.

Minun on kylmä. Sisältä. Vaikea olo. Jotenkin niin KAUHEAN keskeneräinen, puolivalmis.

Tänään kävin rakkaan ystäväni rippijuhlissa vähän kääntymässä, hymyilemässä ja puhelemassa puolituntemattomille. Pomppimassa trampoliinilla polvenkorkuisten sukulaislapsien kanssa. Viihdyin. Kai. Ja tunsin itseni kovin keskeneräiseksi. Kovin vaikeaksi.

Minä olen ulkoisesti kuin kuka tahansa. Sisäisesti taidan olla ei kukaan.

Tämä elämä, tämä elämälle vieras sekamelska, tämä turhuus ja turhautumus. Minä en tiedä, mikä minussa on merkityksellistä. Minä olen väsynyt tähän kaikkeen.

Ensimmäinen viikonloppuloma vailla helpotuksia. Ensimmäinen viikonloppuloma kermakastikkeiden, salaatinkastikeiden, jälkiruokarahkojen ja paahtoleivän kera. Hampaiden takana maistuu taas lisäravinteelta. Se näyttää vauvan oksennukselta ja maistuu teollisuuden liukuhihnalta. Ja se tekee minusta turpean, turhan, tavallisen.

Minulla on melkein normaalipaino, mutta minulla ei ole elämää. Minä näin sen liukuvan ohitseni tänään, nauravan ja tanssivan mennessään. Minä näin ihmiset ympärilläni, iloiset, kesälomastaan juopuneet nuoret puolitutut rippijuhlissa, kesän, joka helmeili heidän kasvoillaan. Minä näin suunnitelmat heidän silmissään ja muistot heidän korviensa takana; kaiken sen, mistä elämä rakentuu; onnesta, vastoinkäymisistä, tapahtumista, tavoitteista, tuloksista. He nauroivat ja puhuivat paljon, elämä pursusi heistä ja minä tunsin itseni jättiläismäiseksi, sisältä pieneksi, tyhjäksi, tylsäksi, mitättömäksi. Minun elämääni kuuluu nyt ruoka ja syöminen, alituinen mussuttaminen ja painon nostaminen. Se on minun elämääni, minun tehtäväni, joka on melkein suoritettu.

Minun elämääni täyttänyt kupla on melkein puhkaistu. Sairaus viedään pois, minä työnnän sen tiehensä, ja jäljelle ei jää mitään. Minä palelen, makkaroistani huolimatta. Minä olen yksin itseni kanssa, mieleni on solmussa.

Minä olen syönyt, paljon. Sen olen hoitanut tunnollisesti, äidin valvovan silmän alla. On ollut kermakastiketta ja mansikkarahkaa, jälkiruokajugurttia, paahtoleipää, salaatinkastiketta ja silakkalaatikkoa. Me kävimme ravitsemusterapeutin luona torstaina ja vanhemmilleni tehtiin selväksi, mikä kaikki meidän viikonlopuissamme oli mennyt pieleen, kun paino oli kahdesta nutrista huolimatta laskenut. Ruuat olivat olleet liian kevyitä, kastikkeettomia, jälkiruuattomia. Leipä liian vähäkalorista, mehukeitto sokeritonta, levite kevyttä ja leikkele ohutta. Minä myönnän, että tiesin painon käytöksen johtuvan meidän ruuistamme, ainakin osaksi. Tuntui vain niin ihanalta päästä osastoviikon jälkeen kotiin vähän hölläämään. Ottamaan lomaa ahtamisesta.

Lisää kuvateksti

Nyt sekin on ohi. Äiti pitää siitä huolen. Ja isä. Isä, joka on nyt virallisesti alkoholisti, ja saa siihen apua. Isä, joka lupaa tehdä ruuista "entistä stydimpää kamaa".

Minun toiselle puolelleni ei anneta enää tilaa. Sille ei anneta enää mahdollisuutta toteuttaa itseään. Olen helpottunut. Minulla ei ole vaihtoehtoa. Ja vihainen, peloissani. Mitä nyt tapahtuu?

Tuntuu, että taitoni liukuvat minusta kauemmas sitä mukaa, kun paino nousee. Niiden merkitys vähenee. Minä en enää tunne itseäni, kun kiedon käteni ympärilleni. Tunnen kasoittain hallitsematonta massaa. Olen avuton. Peloissani.

Mitä minä tänään olen tehnyt? Syömisen lisäksi, siis. Olen ulkoiluttanut koiraa, kahdesti. Vaihtanut lakanat ja lakaissut. Käynyt niissä rippijuhlissa ja soittanut pianoa, aika pitkään. Siinä kaikki. Syöminen on vienyt kaiken muun tilan. Minulla ei ole elämää. Olen luuseri.

Miksi minä alun perinkään menin saireastumaan? Päästin elämän käsistäni kuin heliumpallon. Ja nyt katson, kuinka se katoaa horisonttiin, poukkoilee tuulen kieputtamana, vailla omaa tahtoa. Häipyy.

Osaston kanssa kävimme helsinkipäivän ilmaiskonsertissa ja söimme eväitä nuhjuisella viltillä kaatosateessa. Sielläkin ohiseni purjehti paljon elämiä. Anssi Kela iski silmää eturivissä kiljuville naisihmisille ja nuoret parit huojuivat nenät vastakkain järjestyksenvalvojien tuimien katseiden alla. Anna Puu lauloi kolmesta pienestä sanasta ja minä suljin silmäni ja käänsin kasvoni kohti kosteaa taivasta.

Ja vielä, kortti, jonka maalasin omahoitajalleni, joka lähti maailmalle. <3 Hän on viisas, luultavasti viisaampi kuin itsekään ymmärtää. Olen vain niin kiitollinen, kun sain tutustua häneen.