MITÄ?!?

MITÄMITÄMITÄ?!?!

Miten on mahdollista, että mun paino on laskenut viikonloppuna? Mä vaan nukuin ja söin, litkin nutrit kuin kissa kerman, nuolin lasin reunatkin. En liikkunut. Söin. MITEN?!?

Sama juttu kävi viime viikonloppuna. Erittäin omituisesti. Mun paino oli laskenut maanantaipunnituksen perusteella puolisen kiloa. Tiistaina punnittiin uudestaan ja paino olikin, hupsansaa, noussut melkein kilon. Mitä helvettiä?

Viikonloppu sujui mallikkaasti. Hienosti. Mutkattomasti. Ilman mitään vilppiä. Mä nukuin aurinkoisella kalliolla äidin silmien alla 24/7. Söin äidin silmien alla, äidin tekemän malliannoksen mukaan. Join nutrit, jopa kynttilänvalossa, yöhön venähtäneen iltapalan aikaan.

Mua VITUTTAA tää. Mä tahdon nostaa sitä painoa. Järkevästi. En tällä järjettömällä askel ylös, toinen alas, kolme ylös - tyylillä. Mistä vetoa, että huomenna se on taas jossakin pilvissä? Mä en hallitse tätä kokonaisuutta. Mä en ymmärrä!!!

Ja sitten, tietenkin, koska mulla on tankkaustaustaa, niin mua ei hevillä uskota. Kun mun paino pomppaa yhdessä yössä kilon ylöspäin, niin TOTTAKAI mä olen tankannut, kuinkas muuten. Mutta kun en mä ole. Ei se hyödyttäisi mitään. Mä tahdon OIKEASTI parantua, en huijaamalla. Mutta mua pelottaa tää sekava hyppiminen. Mä tahdon mun painon nousevan tasaisesti, järkevästi, varmasti. Oikeasti.

Nyt mun ateriasuunnitelmaan lisätään energiaa. Mä en suostu. En vaan suostu!! Mä haluan YMMÄRTÄÄ tätä painon kehitystä. Mä olen aivan ymmälläni.

Mä olen hädissäni. Aivan kauhuissani. Mä pelkään tämänpäiväistä HoKoa, mä pelkään mun lääkäriä ja hoitosuunnitelmaa ja ateriasuunnitelmaa. Mä pelkään, että mua ei uskota. Mulla on OIKEA parantumismotivaatio. Mä tahdon parantua.

Mutta mä tahdon parantua JÄRKEVÄSTI. Ymmärrettävästi. Turvallisesti. Mä haluan tietää syyt tähän hulluuteen ja toimia niiden mukaan. Mä en tahdo, että mulle ollaan vihaisia. Mä pyydän, että mua autetaan.

Mä olen henkisesti vielä ihan rikki. Maltillinenkin painonnosto vaatii ihan helvetillistä työtä. Mutta mä pystyn siihen. Mä olen päättänyt pystyä.

Kukaan ei vaan valmistanut mua tähän. Mä olen enemmän yksin kuin muistan olleeni. Mitä tapahtuu? Auttakaa! Apua!

Voi rakkaat, onko teillä kokemuksia tällaisesta? Paino alas, ja yhdessä yössä hirveästi ylös, sitten taas alas ja ylös ja alas. Ateriasuunnitelmaa tai muita toimintaperiaatteita muuttamatta. Mä en enää tunne kehoani. Mua pelottaa. Ihan hirveästi.

Mä en tahdo mennä mun HoKoon. Mä tahdon mennä piiloon ja jäädä sinne. Mä tahdon pois. Mä saan kohta paniikkikohtauksen. Argh!

Yhyhyhyhyyy.