Uus-potutus.

Hrrmph.

Minua potuttaa. Ankarasti. Minä olen nihkeä ja puoliunessa, minun vatsani on täynnä lasagnea ja suklaamoussea ja minun huolella virkkaamani mustekala muistuttaa sukupuolielintä.

Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Mutta se alkaa tuntua jo niin tutulta, ettei se oikeastaan juurikaan hätkähdytä minua. Alan muuttua kyyniseksi. Käpristyä kokoon kuin vanha kääpä. Suklaamoussevivahteella.

En tahtoisi. Kyynisyys tappaa luovuuden. Luova näkee valopisteitä kaikkialla, kyyninen muka-realisti ei näe niitä missään, vaikka ne kävelisivät häntä vastaan cowboyhatussa ja kukkopilliä soitellen. Kyynikko ei ymmärrä kuin mustaa huumoria, pikimustaa. Minua oikein tummanpuhuvat vitsit lähinnä vähän pelottavat.

Potuttaa, kyllä. Mutta jossakin syvällä, vatsamakkaroiden ja itseinhon ja kaurapussin alla, minussa heräilee toiveikkuus.

Tämä ei voi olla ikuista. Asioiden on muututtava. Jollakin tapaa, jokaisen juomani juoman myötä. Minä odotan.

Jos vanhat, multaiset, jättimäiset ja kovakuoriset perunat ovat niitä kyynikkoja, niin minä olen sitten uusi peruna. Vähän kimmoisa, pieni ja maukas, idealistinen. Vähän multainen, mutta puhdistettavissa.

Kutsukaamme tätä tunnetilaa uus-potutukseksi.