// Kiitos taas ja taas, jos vain luet. :D Edelliset osat löytyvät tuolta ------->
Vain vähän matkan päässä Kaneliinin yksinäisestä ahdistuksesta, tiheäoksaisen kuusimuurin toisella puolen, seisoi vanha vesitorni. Se oli poistettu käytöstä aikaa sitten, se oli ruma ja rapistunut, sangen epäkäytännöllisesti rakennettu ja aivan väärässä paikassa. Kukaan ei ollut koskaan pitänyt siitä. Oikeastaan kukaan ei ollut sen rakennuttamisen ja käytöstäpoistamisen jälkeen suonut sille ajatustakaan, mikä oli omalla tavallaan vielä surullisempaa.
Vesitorni ei kuitenkaan ollut tyhjä. Vettä siellä ei ollut, vuosien saatossa hiljaa rapistunut säiliö piti sisällään enää korkeintaan hämähäkinseittejä, hiilidioksidia ja historian havinaan häipyviä huokauksia. Mutta ylätasanteella, pyöreässä tilassa, joka melkein muistutti huonetta, asui eräs vaari.
Vaari oli hyvin vanha ja kamalan vihainen, hänen valkoinen tukkansa sojotti pystyssä sen sinisen soppakattilan alla, jota hän aina piti päässään. Vaari ei suostunut käyttämään silmälaseja, ja kuulolaitteesta hän ei ollut koskaan kuullutkaan, mutta radiosta hän piti, hyvistä asiaohjelmista ja uutisista. Radio oli hänen tärkein kapistuksensa, sillä sieltä tuli merisää. Ja aivan, vaari ei pitänyt itseään vaarina, vaikka vuodet vaivasivat ja verottivat valveillaoloaikaa, hänen nimensä oli Ensio eikä mikään muu, se oli ensisijaisen tärkeää.
Kaneliini näki valon. Se tulvi ohuena kaistaleena kuusikon lävitse, pysähtyi ja hajosi haiveniksi pimeään, hipaisi Kaneliinin nenää. Valo oli kaunis. Kaneliini seurasi sitä.
Hän ryömi kuusien välistä kuin kettu, vaikka jalat olivat menneet jo kylmästä tunnottomiksi.
Valo tuli vesitornista, harmaan kivirakennuksen korkeimman harjan takaa. Kaneliini haistoi tuhkan, tukahtuneen palaneen käryn ja tuulen levittelemät roskat kellastuneella ruohikolla. Vaahteranlehtiä oli paljon, vanha kyhmyinen puu oli pudotellut niitä rykelmiksi ympärilleen.
Radion ääni kantautui vaimeana ylhäältä valon luota. Jari Sillanpää lauloi rakkaudesta. Kaneliini kuuli kuinka joku tuhahteli.
Ensio sammutti radion. Sitten hän näytti sille kieltä. Rakkauslaulut olisi pitänyt kieltää lailla jo kauan ennen Elvistä. Kaartin soittokunta soitti hyvin. Pääsääntöisesti musiikki oli turhaa. Radioon sitä ei ainakaan olisi tarvinnut ahtaa. Nuoret päättämässä. Kohta ne korvaisivat merisäänkin musavisailulla. Juontajat. Ne, joiden puheesta erotti väkinäisen hammashymyn. Ension mielestä liiallinen hymyileminen kieli epäluotettavuudesta.
Nyt Ensio meni ikkunaan. Toisin sanoen hän kiipesi lieriömäisen muurin harjalle, valon luo. Valo alkoi käydä himmeäksi. Ensio oli unohtanut, missä hän tapasi säilyttää paloöljyä.
Yö oli tyyni. Ensio tähyili hätää kärsiviä laivoja, mutta kaikki vaikutti harmillisen rauhalliselta. Hänen valonsa tuikki lempeästi pimeässä; sen ansiosta kukaan ei ajautunut karille. Hän oli ylpeä valostaan, mutta toisinaan seikkailunhalu oli vähällä saada hänet sammuttamaan sen. Edes yksi, pieni onnettomuus, jonka selvittämiseksi hän kunnon majakanvartijana voisi tehdä kaikkensa. Kalastaja vailla vasenta airoa. Jollakolari. Alakuloinen hylje.
Silloin hän näki sen. Hänen majakkansa kapeassa valossa, syksyn pimeän syövereissä. Nainen valkeassa vaatteessa, aaltojen armoilla, ypöyksin. Hypotermiassa varmaankin. Ja hysteriassa. Vailla auttajaa, pelastettavissa.
Ension koko vanha vaarinvartalo sähköistyi kauttaaltaan siinä silmänräpäyksessä. Hänen partansa alkoi tutista.
"Älkää pelätkö!" hän huusi. "Apu on tulossa!"
Sitten hän laskeutui pyöreään asuinhuoneeseensa niin nopeasti, että kattila putosi hänen päästään, ja kahmi mukaansa köyttä, kuumavesipullon ja minttukaramelleja.
"Älkää liikkuko!" hän huusi laskeutuessaan tikapuita alas muurinharjaa. "Minä tulen!"
Ikävää oli se, että muuan vaahteranlehti oli sattunut putoamaan juuri Ension vesitornin ulkotikkaiden kahdeksanneksi alimmalle puola-askelmalle. Se oli ikävää, koska vaahteranlehdet ovat liukkaita.
Viuuuh, sanoi tyyni syysilma, kun Ensio putosi. Ensio itse ei sanonut mitään, hän hämmästyi niin kovin, että unohti säikähtää ja päinvastoin. Vasta laskeuduttuaan, oikealle nilkalleen, hän parkaisi. Kuin lokki.
"Halvatun pentele!" Ne olivat voimallisimmat sanat, jotka hän tiesi. "Halvatun halvatun halvatun penteleen penteleen pen-"
"Päivää." Kaneliini oli juossut hänen luokseen. "Sattuiko setään pahasti?"
"Halvatun pentele!"
"Saako katsoa?"
Ensio sätkähti kauemmas ja uikahti, kun Kaneliini yritti tutkailla hänen nilkkaansa.
"Se on varmaan murtunut. Setä putosi aika korkealta."
"Minä sinun setäsi ole!"
"Ettekä isäni, ettekä äitini, ettekä isoäitinikään. Mutta teidän jalkanne pitää hoitaa."
Tilanne oli omituinen. Ensio tunsi itsensä äärimmäisen nöyryytetyksi ja vihaiseksi ja avuttomaksi. Hänen nilkkaansa koski niin, että hän oli vähällä pillahtaa itkuun. Kaneliini sääli äreää setää.
"Minä en tahdo."
"Mitä te ette tahdo?"
"Apua. Aih pentele! Tarkoitan, että menkää tiehenne. Saakutti! Häipykää!"
"Minä menen hälyttämään lääkärin" Kaneliini lupasi. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta Ensio tarrasi sairaalayöpaidan helmaan ja oli kaataa hänet nurin.
"Ei lääkäriä!" vanhus kähisi. Hänen pyöreät silmänsä olivat hieman samenneet, mutta siniset kuin meri. Katseen palo oli tummunut kuin hopea. Siitä kuulsi pelko.
"Mitä vain, kunhan ei... pentele... ei lääkäriä, ei."
"Miksi ei?" Kaneliini kysyi. "Lääkäri hoitaisi teidän jalkanne kuntoon."
Ensio hikoili kivusta; hänen silmänsä vuotivat ja nenänsä nyki; jalka oli kuin tulessa.
"Koska minä karkasin", hän kuiskasi hampaittensa välistä. Se oli hänen kaikkein varjelluin, pyhin salaisuutensa, ja nyt hän joutui uskomaan sen tuolle typerälle haaksirikkoiselle, jonka hypotermiakin näytti hälvenneen. "Minä karkasin niitten luota, halvatun pentele, minä karkasin takaisin majakkaan, kotiin Emman ja kissan luo, enkä minä aio mennä takaisin."
"Minä ymmärrän", sanoi Kaneliini. "Mutta ette te voi siihenkään jäädä. Jos annatte minun auttaa, ei ehkä tarvitse kutsua lääkäriä. Minä osaan sitoa, desinfioida ja lastoittaa. Olen tehnyt sitä paljon."
Ensio tuhahti. Sitten hän ulvahti, kun tuhahdus sai nilkan tärähtämään. Nainen valkeassa vaatteessa. Pah. Hän oli aina sanonut, että nainen merellä toi vain huonoa onnea (Emmaa ei laskettu, koska Emma osasi laittaa ruokaa).
Eikä naisen vaate edes ollut aivan valkoinen, kun lähempää katsoi. Siinä oli sinisiä pilkkuja. Ja tekstiä.
Sairaalapesula. Olipa omituinen iskulause. Sen täytyi olla vaatteen merkki. Merkkivaatteet, niistä hän oli kuullut, ne olivat muotia. Muoti. Nuorison juttuja.
Sitten vasta, Ensio tajusi.
"Sinä olet niitä!" hän karjaisi. Sairaala, sairaala, se merkitsi lääkäreitä ja imeliä, punaposkisia hoitajia, jotka nipistelivät häntä nenästä ja puhuivat vaipoista niin kuin hän niitä olisi tarvinnut, sairaala merkitsi valkoisia takkeja ja desinfiointiainetta ja liutaa typeriä ammatti-ihmisiä, jotka kuvittelivat tietävänsä kaikesta kaiken.
"Mikä minä olen?" Kaneliini kysyi.
"Hoitaja, päsmäri, kallonkutistaja! Tohtori, lääkäri, farmaseutti, ties mikä! Asiantuntija! Mene pois, minä en sinun mukaasi lähde!"
"En minä ole hoitaja", kielsi Kaneliini. "Minä olen Kaneliini ja minäkin karkasin sairaalasta. Ruumishuoneelta. Enkä minäkään tahdo sinne takaisin, mutta sukkahousuni minä haen."
Ensi oli varsin tarkkakorvainen vanhaksi, vihaiseksi, vaikkukorvaiseksi mieheksi, jonka toinen nilkka oli varmaankin murtunut. Hänen siniset silmänsä pyöristyivät.
"Sinäkin karkasit?" Hän oli niin hämmäästynyt, että unohti kuulostaa kärttyiseltä.
Kaneliini nyökkäsi. "Tuuletusikkunasta. Nyt minulla ei ole paikkaa, minne mennä."
Ensio epäili. "Mistä tiedän, ettet sinä ole juoni?"
"Minä olen Kaneliini."
"Typerä nimi."
"Mikä sinun nimesi sitten on?"
Ja se riitti. Siinä samassa syksynpimeässä silmänräpäyksessä Ensio oli vakuuttunut Kaneliinin hoitajattomuudesta. Hoitajat eivät milloinkaan kysyneet hänen nimeään häneltä itseltään, he tiedustelivat sitä hänen päänsä yli toisiltaan ja tarkistivat sen sitten vielä rumasta muovilapusta, joka hänellä oli ranteessaan. Jos hoitajien täytyi kutsua häntä, he nimesivät hänet "höpönassuksi" tai "puppeliiniksi", hoitajille hän oli vain "meidän oma kärttyliini huoneessa neljätoista". Hih hih, sanoivat hoitajat. Pah, sanoi Ensio. Painokkaasti, paljonpuhuvasti, pah.
Pentele. Alkoi tuntua siltä kuin jalkaa olisi tökitty koivuhalon paksuisilla parsinneuloilla. Ensio vilkaisi pelastettavaansa, naista merihädässä, omituista, suorasukaista Kalinkaniinia. Tytön katseessa oli myötätuntoa, mutta ennen muuta päättäväisyyttä. Sellaista "asialliset hommat hoidetaan" - tyyppistä tarmokkuutta. Sisua. Siitä Ensio piti. Ja kas, neito oli liikkeellä paljain varpain. Sisua ei puuttunut, se oli selvää.
Jalkaa vihlaisi. Ensio teki päätöksensä. Hän ojensi kätensä.
"Ensio."
Kaneliini tarttui käteen.
"Kaneliini."
// KIITOS! jos luit, tai vaikka vain vilkaisitkin ohikulkiessasi. Jos luit, niin kerrothan toki, mistä pidit ja mistä et. Otan vastaan ihan kaiken, kommentteja on NIIN mukava saada! :))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti