Mansikanmakuinen masennus.

No heipusti hei.

Juhannuksen jälkeiset viilikset. Jotenkin tyhjät, apeat, tylsät, merkityksettömät. Yöhoitajien avainnauhat kilisee ympärillä ja kaurapussit pyörii mikrossa, kaikki on samaa vanhaa, pientä ja periksiantamatonta, tympeää.

Mä olen oikeasti masentunut. Mikään ei tunnu miltään. Mun peruspositiivisuus on hukassa, en tunne itsestäni kuin hyllyvät pakarani, olen valittava, mielekkyyden missaava muumio.

Mä en tahdo masentua, mutta en voi mitään. Vauhdilla muuttuva vartalo, itseään kiertävät ja kallon seiniin törmäilevät ajatukset, taitojen tylsyminen, kuluminen, katoaminen. Kaikki. Mä vaan nukun. Tuntuu, etten pysty muuhun. Silmät menee kiinni, katse tuijottaa tyhjyyteen.

Mä olen niin hirveän yksin. Yksin itseni kanssa.

Mulla on äiti, joka rakastaa, huolehtii, hössöttää, hämmästelee, häslää ja häärää aamusta iltaan. Ihana, kamala, tärkeä äiti. Yksi maailmani kulmakivistä.

Mulla on isä, joka ei höösää ja huolestu, mutta  pitää huolta. Isä, joka juo ja piereskelee ja kiroilee itsekseen, mutta on silti maailman paras. Omalla tavallaan viisas, rauhallinen ja järkeväkin. Taitava ja taiteellinen. Mun tukipilarini.

Mulla on sisaruksia, jotka osaa nauraa oikeissa kohdissa ja tehdä päivistä pikkuisen kauniimpia olemalla vaan. Siskoja, jotka ymmärtää tai ainakin tekee kaikkensa ymmärtääkseen ja veli, joka vitsailee, mutta välittää. Mulla on kaksi hienoa enoa sympaattisine pesueineen. Mulla on filmaattisia serkkuja, hullu täti, monta melkein mummua. Perhetuttuja, äidin ystäviä. Mulla on ihmisiä.

Mulla on kai keskimäärin kolme kaveria. Ystävää. Ainakin mulle rakasta ihmistä, jotka on jaksanu tän helvetin rämpimisen mun rinnalla kuin ritarit. Kiitos.

Mä kaipaan mun ystäviä. Mä kaipaan jotakuta, joka sanoisi, että ei se mitään. Pitäisi kädestä. Nauraisi mun kanssa surkeille vitseille ja parantaisi maailmaa sadekatoksen alla, kävelisi sukkasillaan ruohikossa, juuttuisi vauvakeinuun ja ostaisi bussirahoilla jäätelöä. Tekisi kaikkea hullua ja järjetöntä ja HAUSKAA. Mun kanssa. Pitäisi musta, muna. :D Voihan muna. Tarkoitan minuna. Pitäisi minusta sellaisena kuin olen, rikkinäisenä, vaikeaselkoisena, omiin pohdiskeluihinsa hukkuvana. Hattupäisenä hummerina.

Jos mulla olisi porukka, joka ottaisi mut vastaan, ihan minuna, vailla vaatimuksia. Jos mulla olisi porukka, jossa seistä päällään sateessa ja valittaa: "Taas isä juo, taas äiti osti vääränlaista margariinia ja huolehtii etukäteen siitä, mihin parkkeeraa auton ensi uutenavuotena. Mä en kestä niitä."

Jos mulla olis joitakuita, joiden kanssa suunnitella yhteistä reppureissua tai festarimatkaa. Onko mulla? Mä toivon, mutten uskalla toivoa. :)


Toinen ongelma on mun katoavat taidot. Ne syö mua. Sitä mukaa, kun mä syön, mua syödään. Mitä enemmän mä syön, sitä vähemmän mulle jää.

Mulla on nyt lupa käydä uimassa, kerran viikossa. Se on hirveää. Joka kerta sujuu huonommin kuin edellinen. Mä olen tervassa rämpivä rapu, se hiton hattupäinen hummeri, läski ja löysä. Mun selkä taipuu kaarelle ja tekniikka kusee, hengitys ei kulje ja aivoissa surisee. Ihmiset kattoo mua alentuvasti tai säälien, ui ohi.

Mä tahdon mun lihakset takaisin, mä tahdon mun keuhkot ja taidot ja tekniikan. Mutta miten? Mä olen niin yksin, niin eksyksissä!

Ihan niin kuin seisoisin tunnelissa, säkki päässä, vilunväreet selkäpiissä ja piikkilankaa nilkkojen ympärillä. Huojun. Mutta en kuole. Ahdistukseen ei kuole.

No, juhannus meni. Oli kaunista. Otin paljon kuvia ja olin mökkeilemässä. Nyt sitten vain katsotaan, mitä tuleva viikko tuo tullessaan. Avoimin mielin.

Kumpa tää masennus vaan jättäis mut rauhaan. Mä en halua sitä. Se on kamala, se nukuttaa ja turruttaa, hukuttaa, kuristaa.

Happee.