kesäKESÄkesäKESÄ

Hellurei!

 Eilen oli ihanan lämmin päivä. Nautin täysin siemauksin. Jokaisen pirun nutrin myös, ihan täysin siemauksin, vaikka nauttimisesta emme voikaan puhua. Mä hyllyn ja löllyn, kuten tavallista, mutta mieleni on toiveikas. Mä olin vähän pitemmällä kotilomalla, lauantain aamupalasta sunnuntain iltapalaan.

Touhusin paljon ja söin paljon. Hymyilin paljon ja itkinkin vähän. Nauroin paljon. Annoin pusuja koiralleni ja kävelin auringonpaahteessa, katselin ja kuuntelin itseäni ja ympäröivää maailmaa ja leikin olevani jo ihan valmis. Mä tahdon olla valmis. Mä olen melkein valmis olemaan valmis. Terve. Ja onnellinen.

Lauantaina kymmeneltä oli sairaalakoulun kevätjuhla. Suunnattoman sympaattinen tapahtuma. Melkein liikutuin. No okei, liikutuin. Viimeistään siinä kohtaa, kun alakoululaiset tanssivat. Ja suvivirsi on aina yhtä ihana. Ysiluokkalaisten jäähyväispuheesta nyt puhumattakaan. Todistuksen keskiarvoksi tuli 10. Olen tyytyväinen.

Juhlan jälkeen käytiin Hietsun kirppiksellä pyörimässä ja ostin turkoosin huopahatun. Se huusi minun nimeäni. Jotenkin sydäntäsärkevästi. Joten minun oli pakko pelastaa se. Ymmärrätte varmaan.

Lauantaina käytiin äidin kanssa uimassa Mäkelänrinteessä, joka oli niin tyhjä, että tuntui kuin olisimme vuokranneet koko hallin omaan käyttöömme. Se oli mukavaa. Uiminen tuntui ihanalta pitkästä aikaa. Ihan niin kuin vesi olisi toivottanut minut tervetulleeksi seuraansa. Maija, pitkästä aikaa. Mitä kuuluu? Leikitäänkö? Minä leikin. Sukeltelin ja kelluin ja lilluin ja uin. Vaikken tosin kovin pitkää aikaa. Mutta tästä se lähtee. Sitä toivon.

Illalla mä syvennyin pianoon ja tein vähän lauluja. Ja viimeistelin neulotun pulun (tai ehkä se on kyyhkynen), jonka annoin sunnuntaina serkkuni äidille jonnekin ikkunan väliin laitettavaksi.

Sunnuntaipäivän mä halusin ikuistaa kuvin. Niinku vaihteeksi. Nyt ensimmäistä kertaa ajattelin kuvata myös ateriani, kuten muotia tuntuu olevan. Aiemmin syynä sille, etten ole tahtonut kuvata, on ollut ehkä se, etten ole syönyt täysin ateriasuunnitelman mukaan. Nyt on kuitenkin puhtaat jauhot pussissa ja suunta eteenpäin, huijaamatta ja vikisemättä. Painon nosto, elämän normalisoiminen ja kesän viettäminen.

Aamu alkoi auringonpaisteella. Minä hipsuttelin isäni jalanjäljissä pöllöyöpaidassani ja siivoilin vähän. Sitten puin päälleni ja pesin naamani, vedin iloisen hymyn kasvoilleni ja kimaltavat tennarit jalkaani, ja lähdin isän kanssa turistimatkalle roskakatokseen. Mukaan tarttui täysin toimiva Cd-teline, jonka tyyppistä olemme harkinneet hankkivamme myös ikeasta. Roskakatoksesta saimme sen ilmaiseksi. Isä oli tyytyväinen.

Sitten äiti ja minä veimme koiran ulos. Aamiaisesta nautimme parvekkeella, orvokkien keskuudessa.

Ja siinä ei luonnollisestikaan ole kaikki, halusin vain taiteellisemman kuvakulman. Minä söin aamiaiseksi Weetabixeja, leivän margariinilla ja kalkkunalla, maitoa ja mehukeittoa, sekä PALJON kurkkua ja tomaattia. Ja teetä. Muumimukista. Minä sitten rakastan teetä. Ja muumimukeja.

Puolilta päivin vein koiran rannalle. Aurinko paistoi ja pitkähihainen oli liikaa. Ihmiset olivat heräilleet lopullisesti talvihorroksestaan ja kuoriutuneet kaikesta ylimääräisestä; paidattomien miesten auringonhivelemät itsetunnot erottuivat jo kaukaa. Tuuli leikki ihmisten poskipäillä ja hienojakoisella hiekalla, aallot kimmelsivät ja aurinkorasva tuoksui. Minä bongasin lintupariskuntia ja erilaisia ihmispariskuntia; nuoria muutaman sentin mittaisissa farkkushortseissa käsi kädessä ja vähän vanhempia vähän pitemmissä lahkeissa, voikukkia solmittuina rollaattorin kahvoihin. Loma oli alkanut ja se näkyi joka puolella; hymykuopissa ja jäätelökioskijonoissa, pyöränrenkaissa ja koirien viiksikarvoissa. Ihmisten vilpitön riemu tarttui minuunkin ja huomasin kuinka hymyni leveni. Jopa nopeammin kuin takamukseni, kaikista nutreista huolimatta. :)

Lounaaksi söin äidin kanasalaattia. (Kylläpä kuulostan nyt mammantytöltä... Mutta ei mahda mitään! Kaikki kaverit on jossain. Ja kyllä sitä  äiti-tytär-suhdettakin on ihan hyvä ylläpitää.)

Sit me rynnättiin hyvän sään innoittamina Hietsuun minigolffaamaan. Mutsi voitti, kahdella pisteellä. Mutta hauskaa oli! Ja lämmintä. Ja täyttä. Ihmiset on ryömineet toden teolla ulos koloistaan...

Sitten me kaahattiin serkun rippi... eikun ylioppilasjuhliin (niin se aika kuluu...) ja myöhästyttiin reippaasti. Mä ojensin itseaskartelemani kortin ja nautin hyvästä teestä ja sympatiasta. Eikun seurasta. TOSI hyvästä seurasta. :)

 Sitten vein vielä koiran ulos ja opettelin sietämään iltavaloa. Se on aina ennen syössyt minut masennuksen syövereihin. Jotenkin se symboloi kaiken päättymistä, tahmaista rauhoittumiskeskeistä jähmeilemistä. Minulle.

Nyt se kuitenkin tuntui kasvoilla hyvältä. Valo mikä valo. Kesä mikä kesä. Oi kesä! Olen myös oppinut rauhoittumaan, joten rauhoittumisesta muistuttava valon väri ei enää merkitse kirousta. Se merkitsee lupaa pysähtyä puuharikkaan päivän päätteeksi. Lupaa rentoutua ja kuunnella hiljaisuutta.

Äidin kanakastikkeen jälkeen oli aika palata osastolle. Mutta kauaa tämä ei enää tule kestämään. Sen tiedän.

Pulu. Ei siitä kyyhkyseksi ole.