Nyt olisi pää täynnä sanottavaa. Korvissa surisee. Inisee, hyttyspitoisen viikonlopun jäljiltä. Vatsassa kuplii ja mielessä mutisee tuhat pientä ääntä, niin kuin kärpäsiä kakkakasan ympärillä. Minun minäni taitaa olla se kakkakasa. ;)
Viikonloppu meni käpristellessä. Jo perjantai-aamuna olo oli hirveä, ja kerrankin ihan fyysisesti. Vatsaan sattui, suussa maistui eltaantuneelta räältä ja kurkussa köhisi kuin antaumuksellisella ketjupolttajalla. Epämääräinen flunssanpoikanen vei vähäisenkin ruokahalun ja riisti jo muutoinkin vähän väsähtäneen luovuuden ja mielikuvituksen rippeet. Nenä oli tukossa ja positiivisuuskanavat lumisateella. Öyh.
Lomille lähdin välipalan jälkeen, suoraan mökille yli vuoden tauon jälkeen. Äiti odotti koiran kanssa autossa ja minä kasasin tavarani ja vedin huopahatun päähäni määrätietoisesti kuin maailmanmatkaaja; tästä viikonlopusta tulisi hyvä.
Heti osaston eteisessä tapahtui kuitenkin ikävä kömmähdys. Ihana, vähän hömppäinen, mutta äärimmäisen sydämellinen hoitaja antoi minulle lääkkeet ja tiedusteli ohimennen, montako nutria tarvitsin.
"Kaksihan se oli?"
No ei todellakaan. Neljä se oli.
"Juu."
Minä nyökkäsin, ennen kuin edes tajusin nyökkääväni. Ja sain puolet liian vähän nutreja laukkuuni.
Jo autossa päätin kääntää kelkan. Tästä piti tulla hyvä viikonloppu, hei. Terveen puolen kannalta siis. Oikein sellainen "Nyt näytetään närhen munat herra lääkärille" - tyyppinen loma. Nyt näytetään, kuka pärjää kotona.
Siksi minä tunnustin. Äidille. Kuitenkin vasta moottoritien liittymän jälkeen, mikä olikin järkevää, koska ratti sai purkauksesta osansa.
Äiti: "TEIT MITÄ?!?" *nyrkiniskuja rattiin*Ratti: "En mitään, herranjestas!"
Äiti: "Mä arvasin, ettet sä edes yritä olla terve!"
Ratti: "Miten niin? Mä olen täysin terve, tööttikin toimii! Älä lyö!"
Sitten äiti kuitenkin rauhoittui ja rattikin pääsi hämmentyneenä nuolemaan haavojaan. Äiti tuli siihen tulokseen, että olin kuitenkin urhea ja hyvä tyttö, kun tunnustin. Menimme apteekkiin ja ostimme puuttuvat juomat. Ja se siitä.
Mökille päästyämme minun oloni paheni. Vatsassa kiersi ja päätä särki. Söin silti kaiken, valokuvailinkin vähän ja keskustelin kaikenlaisesta. Minä sitten pidän keskustelemisesta. Ja nauramisesta.
Me pelasimme Trivialia. Ja minun joukkueeni voitti. Sitten minä nukuin. Sikeästi.
Seuraava päivä kului lähinnä aurinkoisella kalliolla nukkuen. Päälle pyrkivä tauti vei voimat, kertakaikkisesti. Minä kuolasin huushollin joka ikisen sohvatyynyn torkahdellessani pitkin päivää, ja silti unta riitti vielä yötäkin varten. Illalla kävimme saunassa ja riistäydyin talviturkistani meressä. Söimme hyvin. Voitin Monopolyn.
Me lähdimme takaisin kaupunkiin välipalan jälkeen. Ylämökki pantiin lukkoon ja alamökillä muistimme, että äidin istuintyyny oli unohtunut. Haimme tyynyn ja ylämökki lukittiin uudelleen. Veneessä muistimme, että minun vetolaukkuni oli unohtunut. Haimme senkin. Sitten emme enää muistelleet, koska olimme jo muutenkin jäljessä aikataulusta.
Automatkalla äiti ja minä riitelimme railakkaasti ja ratti-parka tuli taas pahoinpidellyksi.
Vielä ennen päivällistä minä ja äiti kävimme uimahallissa. Siellä kaikki meni aivan pieleen. Minä en osannut, enkä jaksanut uida. Olin lihava hylje, uimataidoton hemuli. Räpiköin altaassa kuin ankka tervatynnyrissä. Minä MYÖNNÄN, että aktiivisesta uintiharrastuksesta on aikaa suunnilleen vuosi. Kyllähän siinä ajassa taidot katoavat. Mutta silti. Paljon aliravitumpana sujui paremmin. Jaksoin paremmin. Hallitsin tekniikan paremmin. Kylläpä lisää parantumismotivaatiota. Pah.
Toivon vain, hartaasti, että tämä oli huonompi kerta. Pelkkä vähäpätöinen kömmähdys. Minä rukoilen, etten ole menetetty tapaus. Että minä voin oppia vielä kauhomaan kuin uimari ikään. Enkä tarkoita nyt mitään Hanna-Maria Seppälä- tasoista kauhomista. Vaan ihan tavallista harrastuneisuutta. Sitä, mitä se joskus oli.
Minä toivon. Sitä mukaa, kun ihrakerrokset kasaantuvat, minun pelkoni kasvaa. En tahdo olla se pullukka, jonka aerobinen kunto on pohjalukemissa. En enää.
Kaikkein mieluiten olisin sopusuhtainen, normaalipainoinen aktiiviliikkuja. Triathlonisti tai tanssija. Vahva, kaunis ja onnellinen.
Mutta jos minun täytyy olla tärisevä, huohottava ja hikinen, tahdon olla myös laiha. Silloin olen saavuttanut edes jotakin. Silloin minulla on SYY olla huonokuntoinen. Normaalipsinoisena olen vain laiska. Saamaton pullero. Lyllerö.
Voi taivas, minä PELKÄÄN.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti