Jos minulla ei ole asiaa, niin olenko asiaton?

Tänään.

T-paidassa lukee Pohjois-Satakunta, paikallislehti. Villasukissa on maitokahvinvärisiä sydämiä. Ruusukaali oli hyvää. Kalapihvit olivat Lidlistä. Minä olin.

Minun ei enää tarvitse harjoitella olemista. Oleilua, tarkoitan. Minä saatan maata aloillani, selkä vasten koirankarvaista päiväpeitettä ja ajatella omiani vaikka tunnin. Minä en koe tarvetta tehdä asioita. Se huolestuttaa minua. Olen laiska. Kykenemätön.

Nyt minä osaan kaikki uudenmaan kunnat ulkoa. Tiedän, missä on istuinluu ja kuinka monta hammasta aikuisella ihmisellä pitäisi olla, ellei hän ole saanut nakkikioskijonossa turpaansa. Nyt minä tiedän, että jos kahta erilämpöistä vettä sekoitetaan, on laskettava määrien ja lämpötilojen tulojen summa ja jaettava se määrien summalla. Siis, jos vesiä on eri määrä.

Minä en taaskaan pääse aiheeseen. Olen kuin saippuakupla, poukkoilen ilmatilassa, pelkään toisinaan poksahtavani.

Minä sain kuulla, eräältä taholta nimeltä isä, että postaukseni toistavat itseään. Se on täysin totta. Olen kuin päättymätön kasetti. "Olen läski, yhyhyhyy, tunnen pakarani, tunnen kaksoisleukani, olen kuin sika, ihrainen possu."

Mutta on minulla välistä asiaakin. Tämä blogi on minulle tapa itse itseni auttamiseen. Minä käyn täällä läpi asioita, jotka omassa päässäni hajoavat vain kappaleiksi.

Minulla on nuha. Se tekee minut väsyneeksi. Tai sitten olen vain niin hukassa ja kuitenkin tässä, etten tiedä edes, miten olen.

Minä olen lohtusyöjä. Olen aina ollut. Kun minua surettaa, puren pussikaupalla purkkaa, kurkkua, tomaattia ja salaattia. Tänään myös ruusukaaleja. Kaiken muun lisäksi siis. Mitä minä tästäkin avaudun?  Minä olen Maija, anonyymi tomaattiholisti.

En tiedä. Minulla on liikaa tyhjää aikaa. Olen tehnyt läksyt ja soittanut vähän pianoa. Nenä vuotaa.
Oliko minulla jotakin asiaakin?

Syömishäiriöstä. Se on alkanut sanana kyllästyttää minua. Häiriö, syöminen. Entäs unihäiriöistä kärsivät ihmiset? Kuinka usein heitä katsotaan puoli-ihailevasti kauempaa? Vau, hehän pystyvät olemaan nukkumatta! Toisin sanoen, he eivät saa unta.

Unihäiriö on kuitenkin eri asia kuin syömishäiriö. Tietenkin on. Minä en tiedä, en ole asiantuntija, ja kaikki tapaukset ovat erilaisia, mutta minun nähdäkseni syömishäiriöstä parantuminen on lopulta kuitenkin oma valinta. Sairastuminen ei ole, näin ymmärtääkseni, se tapahtuu, jos on tapahtuakseen, olosuhteiden summana. Kuitenkin loppuviimeksi sitä itse päättää, kuinka syvälle tahtoo vajota. Onko tie "kuljettava loppuun" ennen kuin itselleen saattaa antaa luvan parantua? Onko pohjaa kosketettava isovarpaalla?

Kyllä minusta on. Jokaisen on löydettävä oma pohjansa, se kova kulma, johon törmätessä kaikki selkiytyy, edes hieman. Minä en tarkoita pohjan koskettamisella mahdollisimman alhaista painoindeksiä, nenämahaletkua tai rytmihäiriötä. En piipaa-autoja ja refeeding-ateriasuunnitelmia. Tarkoitan oman kyllästymisrajan löytämistä. Sen hetken, jona tajuaa, että hei, ei tämä ole minua varten. Sen hetken, jona ymmärtää elämän kauneuden ja kaiken merkityksellisyyden. Sen hetken, jona kalorit alkavat menettää merkitystään ja oikeat maut tulevat esiin.

Minä voisin kirjoittaa paljon. Mutta olen liian laiska. Annan itselleni luvan olla. Nukun, kun nukuttaa. Nukun, vaikkei nukuttaisikaan. Olen vain vähän... nukuksissa. Kuin kissa. Ajatuksissa.

Elämä

Mulla on paska olo. Anteeks, mut on. Vitun paska.

Mä en osaa kuin tätä, sanoilla leikkimistä, omassa itsessä ja omissa sekavissa tunneskaaloissa rypemistä. Teen sitten tätä.

Mä en osaa liikkua. Mä osaan vain nukkua ja syödä. Mua nukuttaa. Mä olen niin paskana, että mua vaan nukuttaa. Mä en pysty edes seisomaan. Tai pystyisinhän mä,  mutta kun mun läskit ei anna myöten. Mä vyöryn. Happee.

Ihan oikeasti. Mua itkettää. Ei, mua suututtaa. Tää maailma on väärin. Kaikki on. Mä en ole valmis. Mä putoan kalliolta ja jään jumiin keskelle päättymätöntä pudotusta, ottaa vatsasta, mutten koskaan osu maahan. Mä odotan sitä hetkeä, jona kaikki pimenee. Mutta sitä ei koskaan tule. Mut on lukittu tähän sekavaan helvettiin, mua ahdistaa niin paljon, että lamaannun. En voi tehdä mitään.

Mä haluan purkaa tän pois, sylkeä ulos, oksentaa aivoistani tän kuvottavan myrkyn. Mä olen pois tolaltani.

Toisinaan sitä haluaa vain kuolla.

Mutta kuolema ei ole vaihtoehto. Ei tässä tilanteessa. Ei missään tilanteessa. Elämä on helvetillinen lahja. Siitä pitää pitää kiinni. Siinä pitää roikkua, vaikka se potkii päähän, viiltelee kylkiä ja pureutuu nilkkoihin. Kiristää otettaan, kakoo, kuristaa.

Mä en ollut valmis siihen puheluun. Mulle ei ollut annettu aikaa valmistautua. Vetää henkeä, työntää pumpulitupot sielun korviin ja kietoa panssaroitua puuvillaa sydämen ympärille. Piilottaa se turvaan. Mä olin alaston.

Ja kaikki, mitä siitä vitun puhelimesta tuli ulos, sinkoutui suoraan sisään mun korvasta ja porautui yhtä kyytiä vatsalaukun läpi sieluun ja elämäni ytimeen. Koko maailma järisi. Ahdistus tuli, kylmän tottuneesti ja kyselemättä. "Kulta, olen kotona!" Mä oo sun kultas.

Mä en ole myöskään anorektikko. Se selvisi mulle tänään todempana kuin milloinkaan aiemmin. Mä en ole. En ole koskaan ollut. Ja siitä, mä olen aivan helvetin kiitollinen.


Antakaa mä selitän.

Olipa kerran elämä. Ihan tavallinen, ruusunpunainen, läikkyvä, elävä, hengittävä. Se elämä osasi hihittää, hypätä narua, pomppia lätäköissä ja laskea matikkaa. Se elämä tykkäsi rakentaa palapelejä ja syödä karkkia. Se tykkäsi käpertyä isoisän nojatuolin juureen takkatulen lämpöön kuuntelemaan satuja ja se piti vaahtokarkkien paistamisesta nuotiolla. Se oli niin kuin kuka tahansa pieni, iloinen elämänpoikanen. Utelias, vähän ujo. Se vasta opetteli olemaan oikea. Kaikennielevä, voittamaton, osa itse maailmaa. Elämä ihaili maailmaa suuresti, ehkä pelkäsikin hieman. Maailma oli suuri, niin suuri, ettei sitä saattanut käsittää.

Kuten sanottu, elämä oli pieni. Se oli vasta aivan uusi, kokematon. Vähän sinisilmäinenkin kenties, ymmärrettävästi. Tämä pieni elämä oli vasta aluillaan.

Sitten tapahtui jotakin. Samaan tapaan kuin kohdussa silloin, kun kaikki ei menekään aivan kuten pitäisi,  lapsi syntyy vailla toista korvaa ja keuhkoja ja lääkärit toteavat, että jotakin vain tapahtui.
Niin kävi myös pikku elämälle. Tapahtui jotakin, tuskin edes kovin suurta. Se jokin, kuitenkin, muutti kaiken.

Elämä oli aina ollut tunnollinen tapaus. Vähän vakavamielinen, pohdiskeleva. Ehkä vähän syrjässä siitä kuuluisasta maailmasta, ainakin toisista pikku elämistä.

Ehkä elämä olisi tarvinnut enemmän huolenpitoa, tiiviimpää hoivaa, toista, jo vähän kokeneempaa ja kasvaneempaa elämää ohjastajakseen. Ehkä elämä jäi vain liian yksin.

Kuitenkin, aikaa myöten, huoneesta, jossa elämä asui, alkoi kadota asioita. Ensin häipyivät verhot, sitten kynnysmatto, lopulta kukkakuvioinen sängynpeite ja tyynytkin. Elämä ei ensin huomannut muutosta, oikeastaan se piti huoneen uudesta, hieman selkeämmästä linjasta. Kuka olisikaan tarvinnut kaikkia niitä pehmoleluja? Kuka oikeastaan tarvitsi edes sänkyä? Saattoihan lattiallakin nukkua. Ja vaatekomero, se nyt ainakin oli täysin turha.

Elämän huone tyhjeni pikkuhiljaa. Kaikki, mikä muistutti menneestä, iloisen huolettomasta ajasta, häipyi jäljettömiin. Elämä vaipui omaan, yksityiseen hurmokseensa, jossa vain lattialla ja katolla oli merkitystä. Seinät loivat turvaa. Elämä ei milloinkaan poistunut huoneestaan. Sen kaikki rakentui seinien sisään, katosta lattiaan. Elämä tuntui hallitsevan itseään ja huonettaan. Se luuli olevansa tyytyväinen.

Sitten tyhjyys alkoikin hallita elämää. Se repi tapetitkin seinistä ja nostatti myrskyn, kylmivän tuulen, joka sai elämän ihon menemään kananlihalle. Tyhjyys kumisi, humisi, kaikui. Pakotti elämän tekemään asioita, joita se ei kuollakseenkaan olisi halunnut tehdä. Elämällä ei ollut enää ketään. Mitään. Tyhjyys, joka oli luonut elämän kaipaaman turvan, kääntyikin sitä vastaan, paiskoi sitä, satutti sitä.

Lopulta elämälle ei jäänyt enää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Sillä ei ollut mitään, mitä pakata mukaan, ei edes vaatteita yllä. Alaston, surkea, loppuun lyöty elämä vaelsi henkensä kaupalla ulos huoneesta, juoksi pois, kauas pois, katosi, hävisi, häipyi.

Jäljelle jäi vain huone. Harmaat seinät, kylmä lattia. Eikä huoneesta ollut mihinkään ilman elämää. Se jatkoi monotonista kulkuaan, niiden asioiden tekemistä, jotka elämälle olivat olleet liikaa. Se ei nähnyt elämää missään, joten se ei myöskään kaivannut sitä. Huone oli ikkunaton. Se ei tiennyt maailmaa olevankaan. Jokin oli syönyt kaiken, sängynpeitteen, pölypallerot nurkista. Karkottanut pienen, puolivalmiin elämän tiehensä.

Se jokin, oli jättänyt jälkensä huoneeseen. Se jokin, oli jäänyt huoneeseen asumaan.





Niin. Minä en ole anorektikko. Minulla on yhä se pieni elämä, ja minä pidän siitä kiinni. Minulla on omat ongelmani ja vaikeuteni, minua ahdistaa, kuvottaa, itkettääkin usein. Toisinaan minusta ei ole mihinkään. Niin kuin nyt. Minä olen vain lamautunut. Puolikuollut.


Sata kyykkyhyppyä. Kolmen tunnin juoksulenkki ja viisi tuntia kuntopyörää. Oksentaa kaiken, minkä syö. Painoindeksissä kaksitoista. Tankkaa viisi litraa vettä ennen punnituksia. Ja kehuskelee sillä. Omalla tyhjällä huoneellaan.

Minun huoneeni ei ole koskaan ollut tyhjä. Minä kirjoitin Kaneliinia sairaimmillanikin. Kymmenen kyykkyhyppyä oli pahin pakkoliikuntasessioni koskaan. Minä kuvotan itseäni. Ja samalla tiedän, että parempi näin.





Huonompi juttu on vain se, että liikunnasta on tullut minulle vihollinen. Olen löytänyt elämääni liikunnatonta sisältöä, mikä aiheuttaa sen, ettei liikunta enää tuota minulle iloa. En koe tarvetta liikkua. Mieluummin soitan pianoa ja luen. Se kuvottaa minua. En ole enää itseni. En tiedä, mitä tehdä.

Faktapläjäys

 Mitä nyt? Mitä tänään? Mitä mahtuu tähän pieneen ihmiseen, sydämeen, joka hukkasi rytminsä kylkiluiden väliin, hyppäsi kurkkuun ja jäi sinne jumiin?

Mitä hyvää, mitä huonoa?

Minäpä listaan.

+  Aurinko paistoi
+  Koulukuvaaja kutsui minua prinsessaksi
+  Eilisessä teatteriryhmässä ollut poika tuli tervehtimään
+  Ruotsin verbikoe meni hyvin
+  Sain äidinkielen noitavainoesseestä erinomaisen (vaikka käytänkin kuulemma liian tiheää kappalejakoa)
+  Kaksi ihanaa ihmistä tuli vuorollaan juttelemaan minulle ruokavälitunnilla. He sanoivat pitävänsä blogistani. Minä en häkellyksissäni osannut sanoa oikein mitään järkevää tai edes hupsua, vaan kaikkea tylsää ja tavanomaista, mutta tulin hyvin iloiseksi.
+  Koulussa oli hyvää ruokaa
+  Koulumatkan varrelle oli asetettu koriin ilmaisia siirtolapuutarhaomenoita, jotka maistuivat herkullisilta.


-  Sain nähdä koulukuvani. Näytän säikähtäneeltä sammakolta tai maanis-depressiiviseltä itsetunto-ongelmista kärsivältä puutarhaetanalta.
-  Olin kuolemanväsynyt koko päivän. Olin nukahtaa äidinkielentunnille, ruotsintunnille ja vessanpöntölle. Sain vastaani tuiman katseen. En vessanpöntöltä, vaan ruotsinopettajaltani.
- En osunut pesäpalloon kertaakaan. En myöskään saanut sitä kiinni, vaikka se lensi ystävällisesti suoraan kohti.
- Sen ainoan kerran kun sain jalkapallon haltuuni, kompastuin siihen ja syötin päällepäätteeksi vastustajalle.
- Minulla oli hirveä nuha
-  Ja röhisevä, puolikuiva yskä
-  Sukkahousujen väri ei sittenkään sointunut puseroon
-  Kävelin vahingossa suoraan rollaattorimummelin eteen



Niin. Elämä on, kuten DNA sanoisi.

Mitäköhän minä vielä keksisin sanoa? (Yleensä auttaa, kun tämän kysymyksen kirjoittaa julki.)

...

Minä olen väsynyt. Taisin mainita sen jo. Olen ilmeisesti nukkunut huonosti. Ajatellut liikaa. Tai liian vähän. Olen ajatellut itseni mutkalle. Olen jo pitkään ajatellut olla hetkisen ajattelematta, mutta se ajatus jää aina jotenkin kesken.

Oikea jalkani puutuu. Se johtuu siitä, että minä istun sen päällä. Heilutan varpaitani, mutta se ei auta. Varpaiden heiluttamisella ei ole elämää edistäviä vaikutuksia. Se ei ratkaise ongelmia. (Eikä sillä tavalla lisäännytä. Koska lisääntyminenhän on peribiologisesti ainoaa oikeaa elämän edistämistä. Miettikää, jos varpaita heiluttamalla lisäännyttäisiin. Minäkin olisin jo suurperheen äiti.)

Ei mennä tähän. Tähänkään. Ei mennä mihinkään. Ollaan tässä, elämässä, kiinni vailla kiinnityskohtaa. Sittenkin auki. Hauki. Se on kala.

Voi, kuinka minä olen taiteellinen.

Eikun ihan oikeasti. Minua mahdistaa. Purkasta on taas mennyt maku. Ensimmäisen maailman ongelmia. Tämä on jo kymmenes purkkani tässä iltapäivässä. Kamalaa, kun sen kirjoittaa ääneen.
Minä teen tunnustuksia. Tahdon ripittäytyä. Jakaa itsestäni maailmalle. Niinhän kaikki taiteilijat tekevät. Oksentavat itsensä ja tuskansa paperille tai näyttämölle tai koskettimistolle, antavat tulla, kylpevät henkisissä eritteissään ja ovat hetken ajan tyytyväisiä, kunnes uusi taiteellinen pökäle ilmoittaa tulostaan. Tässä siis hieman paljastuksia minusta.


30 FAKTAA PÖLLIKSESTÄ

1. Olen purukumi-addikti. Jenkki professional salmiakki ja Xylimax hedelmä ja piparminttu. Minun taivaani tukipilarit on rakennettu purkasta.

2. Olen tomaattiaddikti. Voin ahtaa niitä sisääni tusinoittain. Punaisia, pyöreitä, ihanan tirskahtavia. Grillattuna, marinoituna, täytettynä, tyhjennettynä, erityisesti tuoreena, suoraan jääkaapista. Mums.

3. Kerään vanhoja hammasharjoja. Erityisesti Jordan design - mallistosta. Nipsaisen vain hapertuneen harjaspään pois... ja voilá! Minulla on.... päätön hammasharja.

4. Rakastan apteekista ostettavien Seba Med - saippuoiden tuoksua. (vaikka mietinkin aina, kuka on Seba ja kenen mukana se on. Minun mielikuvissani Seba on vain vähän perverssi kaappihomo.)

5. Minusta lenkkeileminen on tylsää.

6. En oikeasti tykkää yhtään suklaasta.

7.  ...Mutta rakastan jäätelöä.

8. Ajattelen ihan liikaa itseäni. Tietenkin sitä on oman elämänsä päähenkilö, mutta ihan oikeasti, ei ketään kiinnosta, missä kohtaa keskustelua sinä naurat. (Paitsi jos se tapahtuu silloin, kun kaveri avautuu mummonsa äkillisestä poismenosta.)

9.  Joka toinen päivä uskon valloittavani maailman (en niin kuin Hitler, vaan niin kuin J. K. Rowling)

10. Ja joka toinen päivä uskon kuolevani merkityksettömänä pulliaisena keinutuolissa Mäntsälän vanhustentalossa vain nutripullosta askarreltu tonttu-ukko seuranani.

11. Sitten muistan, ettei merkityksettömiä pulliaisia ole olemassa.

12. Pelkään, etten koskaan tule seurustelemaan. Pelkään rakastuvani onnettomasti ja yksipuoleisesti ja päätyväni yksinäisyyteen hakkamaan päätäni hiekkalapiolla.

13. Pesen hampaani aina tietyssä järjestyksessä. Muuten tapahtuu kauheita.

14. Minun pitäisi oikeasti nyt tehdä läksyjä.   

15. Usein heitän ilmaan jonkin esineen ja ajattelen, että se on onnenesine, josta koko tulevan ja olevan elämäni onnellisuus riippuu. Jos esine putoaa maahan, niin.... Vielä kertaakaan koko elämäni aikana niin ei ole käynyt.

16. Kun olin pieni, olin kateellinen serkkuni hienommista superpalloista, ja piilotin niitä.

17. Olen edelleenkin kateellinen serkkujeni hienommasta elämästä.

18. Olen aika hyvä olemaan kateellinen. Kaikesta. Kaikille.

19. Nyt kadun, että kirjoitin kohdan 17. Se käsitetään kuitenkin väärin.

20. Olen korostanut pöllöfaniuttani vähän äärimmäisyyksiin. Oikeasti kaikki eläimet ovat aivan yhtä ihania.

21. En saa kieltäni rullalle.

22. Pelkään, että kasvettuani muutun samanlaiseksi kuin vanhempani. Toisaalta ihailen moniakin heidän ominaisuuksiaan. Toisaalta taas näen heissä sen, mitä en AINAKAAN tahdo olla.

23. Pidän tarkkaa huolta keittiöpintojen puhtaudesta, mutta en ole imuroinut ainakaan vuoteen. (Kyllä minä lakaisen. Ainakin pintapuoleisesti.)

24. Haluaisin vaikka kuinka monesti sanoa tai kirjoittaa jotakin älykästä ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, mutten oikeasti osaa. En vielä aivan tiedä, mitä mieltä mistäkin olen.

25. Olen surkea puhelemaan puolituttujen kanssa. Hymyni on väkinäinen ja toteamukseni toispuoleisia. Minulle olisi helpompaa, jos ihmiset vain säntäisivät luokseni ja huutaisivat: "Tykkään muumeista! Elämä on ihanaa! Mennään pihalle pomppimaan ja leikkimään himpuloita!"

26. Minä en koskaan katsonut Himpuloita. Olen teletappi-sukupolvea.

27. Rakastan nukkumista. En saa siitä kyllikseni.

28. Uskon, että useimmat ovat jo lopettaneet lukemisen. Kommentoi, jos olet vielä Seban kanssa messissä!

29. Arkipäiväni koostuvat koulusta, pöhöttyneestä ihmettelystä, syömisestä, ahdistuneesta vikinästä, blogin päivittämisestä läksyjenteosta, harrastuksista ja nukkumisesta.

30. Tämä oli tässä.


<3


(31. Laitan aina sydämen, kun en keksi enempää sanottavaa.)

Koulukaaos

Moi.

Mulla on ihan järjetön stressi koulusta. Se kumisee korvissa ja hankaa kainaloissa ja saa sykkeen kiipeämään kaulaa pitkin ohimoihin. Mun pitäisi lukea kirja ja toinenkin, laatia esitelmiä ja pohdiskelevia esseitä. Mun pitäis lukea verbejä ja sanoja ja rakenteita, perehtyä avioliittolakiin ja laskea prosenttimääriä. Mun pitää sisäistää ominaislämpökapasiteetti ja kristinuskon eettiset tarkoitusperät. Mun pää räjähtää ja nenä vuotaa. S-O-S.

Vastauspostaus, osa 1

Okei. Kokeillaampa.


1. Eikö olekin kurjaa että linnanmäen sokkelo poistettiin? 


- On. Kyllä se varmasti on, vaikken koskaan siellä käynytkään. Mulla ei ole huvipuistoihin oikein minkäänlaista suhdetta, kun bussissa istuminen ja pyörällä ajaminenkin ottavat joskus vatsasta.



2.  Minkä väriset lakanat sulla on?

- Ai tällä hetkellä? Vaaleansiniset, joissa on ruusujen kuvia. Vaikka lempilakanani ovatkin ne vihreät, joissa on valkoisia palloja. Nyt tiedätte senkin.



3. Onko syksy värikäs ja kaunis vai pimeä ja masentava?

- Ennen rakastin syksyä. Se taisi joskus olla lempivuodenaikani. Rakastin sateen tuoksua puunrunkojen onkaloissa ja värikylläistä kauneutta, vaahteranlehtiä ja pimeitä, litiseviä iltoja. Huopia ja kynttilöitä. Halloween oli juhlien juhla ja kummitusjutut kruunasivat kaiken.
Ikävä kyllä sairastumiseni muutti senkin. Pimeistä, litisevistä illoista tuli loputtomuuteen hukkuvia, yksinäisiä juoksulenkkejä ja kummitustarinat kävivät toteen. Nykyisin minä pelkään syksyä hieman. Sen varjoja ja synkkyyttä. En tahtoisi luopua kesästä ja lempeästä luonnonvalosta.

4. Mitä mieltä olet turkistarhauksesta?

- Minusta se kuvastaa hyvin ihmisen välinpitämättömyyttä. Ihminen pitää itseään niin kovin mainiona, että katsoo oikeudekseen alistaa muut lajit jalkoihinsa noin vain ja satuttaa niitä, koska voi. En väitä, että ihmisen tulisi elää täydellisessä tasa-arvossa eläinten kanssa, syödä vain porkkanoita ja ommella vaatteensa kaisloista. Metsästyksessä ei ole mitään vikaa, kun se suoritetaan inhimillisin keinoin. Ihminen on lihansyöjä ja paljas kuin apinan pylly, joten miksei ruuaksi tapetun eläimen nahkoista voisi tehdäkin turkiksia?
Kuitenkin se, että eläimiä sidotaan liian ahtaisiin häkkeihin ja kasvatetaan teollisella ja rahanahneella julmuudella joko turkiksiksi tai ruuaksi, on yksiselitteisesti kuvottavaa. Hanhien kivulias pakkosyöttö, broilerit, siat, joilla ei ole tilaa kääntyä ympäri. Ihminen on ainut eläin, joka osaa olla julma. (Te saatatte ottaa esille kissan, joka leikkii hiiren kärsimyksellä ennen kuin syö sen. Verratkaa kuitenkin kissaa ihmiseen vasta, kun se on perustanut organisaation, jossa hiiriä kidutetaan järjestäytyneesti, ja poimii sisäänpääsymaksun toisilta kissoilta.) Tietenkin omaneduntavoittelu kuuluu asiaan jo biologisistakin syistä. Se on hengissä selviytymistä. Raha ja valta ovat kuitenkin pirullisia siinä mielessä, että ne sokaisevat ihmiset.
 Minä olen kala-kasvissyöjä ja vältän kananmunaa. Ruokavaliostani ja syistä siihen voisin tehdä joskus erillisen postauksen.

 5.  Onko sulla pienintäkään ihastusta tällä hetkellä?

- Ehei.


6. Millainen ihminen tulee mieleen nimestä Elias?

- Haha! En tunne yhtäkään Eliasta. Vaaleatukkainen, hienovaraisen akateeminen, käyttää sinistä solmiota ja valkoisia converseja, harrastaa golfia ja pitää lukemisesta, tulisesta salmiakista ja koirista. Haaveilee meteorologin ammatista. On hyvin oikeudentuntoinen, muttei päällekäyvä.

7.  Kuka on paras sarjakuvahahmo?

- Tää on aika paha. Tykkään Lassista ja Leevistä paljon, mutta vastaan kuitenkin Wagner. Se on melkein meidän isän täydellinen kaksoisolento ja aitoudessaan niin äärimmäisen hellyyttävä, ärsyttävä ja hauska.



8. Jalkapallo vai koripallo?

- Jaa-a. Olen surkea kummassakin, mutta jalkapallo on kivempaa.


9.  Paras lapsuudensatu?

- Katto Kassinen.


10. Milloin tulee seuraava osa Kaneliinia blogiin?

- Vau, lukeeko sitä oikeasti joku? Piakkoin!


11. Onko/oliko Gosupermodel sinun mielestäsi hyvä paikka?

- Olin goSupermodelissa aktiivisesti joskus kolmannella ja neljännellä luokalla. Muistan, kun sivusto oli vielä kirkkaan pinkki ja grafiikoiltaan hyvin keskinkertainen. Silloin väkeä oli vähän ja "foorumifeimiksi" saattoi päästä melko helpostikin. Minulla oli malli nimeltä Spice Gril (kyllä, maustegrilli), jonka jaksoin pelata supermalliksi asti. Seuraava mallini Serena Berry puolestaan toimi itsetuhoisten anorektikkojen auttajana Nuorten Syöminen ja minäkuva - keskusteluketjuissa. Vähän ironista.
Vastaan, että oli ja ei. Ainakaan enää se ei ole. Nykyään siellä on liikaa porukkaa ja pelissä pyörii liikaa oikeaa rahaa. Yhteisöllisyyden tuntu tuntuu kadonneen. En ole edes kunnolla perillä koko paikasta, minulla oli malli siellä viimeksi 2010.

12.  Kerro jotain parhaista ystävistäsi.

- Minut parhaat ystäväni ovat ihania, hupsuja, hulluja, ymmärtäväisiä, kauniita, kekseliäitä ja mielenkiintoisia ihmisiä. He osaavat nähdä elämän humoristisuuden ja kiistattoman kauneuden. He pitävät suklaasta. Heidän silmissään on valoa. He osaavat heittää päätöntä läppää ja keskustella vakavista asioista. He ovat rakastettavia ja raivostuttavia, muhkuraisia ja maailman mahtavimpia.


13. Mikä kännykkämerkki on paras?

- Ei mulla ole kokemuksia kuin vanhoista nokioista.


14. Kumpaa mielummin leikkisit nyt, piilosta vai hippaa?

- Hippaa.


15.  Kuka oli päiväkodin kivoin henkilö?

 - Satu-niminen hoitaja, joka piirsi meille tyttölapsille prinsessoita väritettäväksi ja kertoi kauniita tarinoita. Lähtiessään muihin töihin, hän kätteli minun äitiäni ja sanoi; "Kiitos, kun sain lainata lastanne."
Eräs ei niin kiva hoitaja taas yritti pakottaa minua kakkaamaan potalla. Ilmeisesti väärin keinoin, koska kovistelu johti siihen, että kieltäydyin kakkaamasta kokonaan. Kotonakin. Lopulta jouduin lastenkilinkalle suolihuuhteluun. Minä olen aina ollut hyvin voimakastahtoinen.

16. Mitä arvostat eniten nenäapinoissa?   

-  Nenää.

17. Mitä mieltä olet evoluutioteoriasta?

- Minusta se käy järkeen. En ole uskovainen, vaikka ajattelenkin asiat yleensä ensin tunteen ja vasta sitten järjen kautta. Toisaalta olen sitä mieltä, että ihminen kehittyi siitä yhdestä urposta apinasta, joka ei osannut pitää kiinni ja putosi alas puusta. Emme me muuten olisi näin vinksahtaneita.


18. Mikä maito?

- Rasvaton ja laktoositon, kiitos. Kevytmaito on äklömakeeta.

20. Oletko lukenut Nälkäpelit?

- En. Olen niin tavattoman laiska lukemaan. Mitä mieltä olette, kannattaisiko minun lukea ne? Kokemuksia?

21. Mitä mieltä olet japanilaisesta populaarikulttuurista?

- En ole oikein perehtynyt. Maallikkona (ja yrmynä suomalaisena) sanoisin, että laulavat liian kimeästi ja ovat ylipirteitä. Lolitat ovat minusta jopa hieman pelottavia.



No, mitä piditte? Osa 2 tulee, kunhan jaksan ja ehdin sen väsätä. Olitte lähettäneet multimegalomaanisen mahtavia kysymyksiä, kiitos siitä! Lisääkin saa vielä lähettää, vastaan kaikkiin asiallisiin! :)

<3

Luovuttajan liituraitahousuissa

Mua paleltaa ja pelottaa ja ahdistaa ja vituttaa. Mulla on eilen ostettu koirakuvioinen hame ylläni ja ranteessa kaksi hohteensa hukannutta valokeppiä, niitä, joita saa lastendrinkkeihin upotettuina ruotsinlaivalta.

Mulla on iso farkunsininen liivipaita ja kukka tukassa. Mua nukuttaa henkisesti. Vatsassa kuplii levottomasti. Kumpa tietäisin.

Mulla oli oikein ihana viikonloppu. Naurun ja hyvän ruuan ja kauniiden, sydämellisten ihmisten täyteinen. Me oltiin laivalla. Minä, äiti, ystäväni äiti ja eräs vanha hyvä ystäväni (nyt en tarkoita yhdeksänkymmentäviisivuotiasta Pertti Pennasta, joka pelaa golfia. Ei sillä, että minulla hänenlaistaan ystävää olisikaan). Tämä ystävä minulla kuitenkin on. Hän on juuri sopivasti hupsu ja kuitenkin ajattelevainen.

Me lähdimme laivalle perjantaina ja söimme aikaisin buffetissa, meillä oli promenadehytti (siis sellainen, josta avautuu ikkuna laivan sisäosiin, ihmistentäyteiselle kävelyväylälle päin). Minä olin yksi lasten piirrustuskilpailun kolmesta voittajasta ja voitin nallen. En koskaan keksinyt sille nimeä.

Mulla oli ihan ihana viikonloppu. Vaikka ruotsalainen taksikuski huijasikin meiltä melkein viisikymmentä euroa liikaa ja valehteli Skanssenin aukioloajoista. Vaikka jouduin juomaan lämmintä nutria ahtaasti kahden kerrospedin välissä keskellä mölisevää yötä. Mä olin mukavien ihmisten kanssa. Turvassa ja tarpeellinen.

Nyt mulla on ummetusta. Henkistä enimmäkseen. Vatsani on jumahtanut ympäripyöreään ahdistukseensa kuin tynnyrillinen sontaa. Äiti väittää, että painoni on pudonnut. Isä väittää, että minun pitäisi ryhtyä syömään suklaata. Äiti on sitä mieltä, että kaikki kenties romahtaa ja että lastensuojelu istuu päällemme. Isä on sitä mieltä, että minä olen hömppä.





Minä en ole mitään mieltä. Minussa ei ole mitään mieltä. Minä olen vain tolkuttoman, turhauttavan, totaalisen lopahtanut. Kuin kaikkensa kukkinut kukka. Minä pelkään elämää.

Minä en missään nimessä tahtoisi takaisin osastolle. Kaikkea muuta. Mutta minä pelkään koulunkäyntiä ja harrastusten alkamista. Odotan, toivon ja pelkään.

Minun pitäisi kirjoittaa essee keskiajan noitavainoista. Pohdiskeleva ja monitasoinen. Minun pitäisi löytää vainoista kytköksiä naisvihaan ja epätasa-arvoon, verrata polttorovioita nykypäivän yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja yksilöllisyyden pelkoon. Minun pitäisi kuulla korvissani liekkien rätinä ja poltettavien käheiksi kovertuneet avunhuudot. Yäh. Minä en tahdo eläytyä. Minä putoan omiin kuvitelmiini, enkä löydä enää ylös. Minä en saa aikaan järkevää asiatekstiä. Minä en JAKSA PANEUTUA.

Minä haluaisin kirjoittaa, mutta en saa aikaiseksi. En saa ajatuksiani liikumaan, enkä sormenpäitäni virkoamaan. Nukuttaa, muttei ole mistä nukkua. Ei ole väsymystä, johon sukeltaa. Ei peittoa, jonka alla kaikki olisi pientä ja turvallista, yksinkertaista ja helppoa. Lämmintä.

Minun on hyvin vaikea olla. Haluan palavasti saada aikaan, mutta en jaksa edes aloittaa yrittämistä. Käteni ovat kuin perunanuijat, ne laahaavat maata. Aivoni ovat perunamuusia, hiukseni perunankuoria, sääreni kaksi rasvaista ranskanperunaa. Suonissani virtaa vain tahmaista ketsuppia. Silmistäni katsoo Ronald McDonaldin kalpea, virnistelevä varjo.

Voi, minua houkuttaa. Enemmän kuin aikoihin. Minä tahdon kieltäytyä syömästä, vapautua velvollisuuksista. Minä en osaa olla kuin heikko,

loppuun kulunut, typistetty, rypistetty. Minä pelkään liikaa. Minusta ei ole käymään koulua, ei liikkumaan, ei puhumaan tai kirjoittamaan. Minä olen mätä. Puoliksi syöty, nurkkaan unohdettu, homeessa.

Minä en JAKSA parantua.





Siinä on kaikki. Minä en jaksa sairastaa hyvin, en jaksa harrastaa liikuntaa. Istun vaan, tai makaan. Mutta mä en jaksaisi myöskään syödä. Äiti, tää on pahaa. Äiti, mä en tykkää tästä. Äiti, mä en jaksa syödä.

Vaikka olenhan mä syönyt. Enemmän kuin tarpeeksi. Mitä väliä?

Mä tahdon valua pois. Mä en jaksa pitää kiinni. Mä olen säälittävä. Liian heikko, röllipeikko. Uupunut, hajalle hapertunut, ajatuksensa loppuun työstänyt pöllö.

Haukotus

Hallo!

Tänään sataa. Eilenkin satoi. Puissa tuoksuu pisaroiden ajatuksilta; litiseviltä ja nuhaisilta mietteiltä metsän mielekkyydestä. Minä olen nuhainen. Nenä valuu, silmät vuotavat. Aamiainen käpertyy vatsan pohjalle kuin pörröinen koira, tunkee kuononsa kainaloonsa niin kuin meidän Ines aina aamuisin.

Minun pitäisi lähteä kävelemään. Kouluun. Äidinkielentunnille. Haluaisin kirjoittaa vielä paljosta, mutta kellon tympeä ääni sotkee sisäänsä sivulauseita. Päälauseetkin pakenevat itseään. Minä olen lausemoottori, suollan samanlaista päivästä toiseen.

Nyt minun pitää todellakin lähteä. Mutta toistan; LÄHETTÄKÄÄ LISÄÄ KYSYMYKSIÄ! :)))

Zzzzzz.....

Todella mitäänsanomaton verbaalinen plöts.

Minun on kylmä. Sormenpäät ovat kohmeessa. Suupielet kääntyvät kohti lattiaa, vaikka tahtoisin elää kuin optimistinen orava. Orava ilman pyörää. Liito-orava, puusta puuhun, oksalta oksalle. Vapaana.

Minä olen kahlittu omaan tyytymättömyyteeni. En saa asioita valmiiksi. Lattiat ovat likaiset. Minä en ole koskaan oppinut pesemään lattioita. Olen aina vain pyyhkinyt pöytiä.

Se taitaa olla minun elämäni vertauskuva. Pinnat kiiltävät, mutta perustus on homeessa. EI. Ei se ole minun elämäni. Minun elämäni menee toisin päin. Rappaus on ruosteessa, mutta kivijalka on kultaa. On oltava.

Mitä minulle kuuluu?

Ensimmäinen kokonainen kouluviikko on potkaistu käyntiin. Minä olen istunut halki tavanomaisuuteensa turtuneiden oppituntien, halki sähkökellon monotonisen monologin. Minä olen unohtunut tyhjiin ajatuksiini välituntien ajaksi, syönyt siniseltä muovitarjottimelta rapeita kalapaloja mölisevässä merkityksettömyydessä, siis ruokalassa. Minun biologiankirjani sisäkannessa lukee: Oot Plöts. Otan sen kohteliaisuutena.

Minä tunnen itseni väsyneeksi. Olen väsynyt jatkuvaan itsetutkiskeluuni ja sen pähkäilemiseen, mikä on oikein ja mitä minä haluan. Elämältä. Olen väsynyt olemaan näin vaikea ihminen.

Haluaisin kovasti kirjoittaa taas. Jatkaa Kaneliinia (joka on jo hyvin pitkällä ja muuttuu yhä vain monimutkaisemmaksi) ja kirjoittaa novelleja. Mutta en jaksa poimia kynää käteeni. En jaksa paneutua.

Äiti pesee vessaa. Joku kiinalainen tulee huomenna tekemään määrityksiä märkätiloistamme ja äiti uskoo, että hän on salaa myös sisustustoimittaja, ja tekee juttua kylppäristämme. Siksi se pitää siivota.

Isä tuli juuri kaupasta ostamasta tomaatteja ja pähkinäsuklaata. Minä tahdon elämälleni suunnan ja tarkoituksen.

Ruotsi on oppiaineena erittäin hyvä ja tarpeellinen. Jag kan inte förstå, varför alla hatar det.

Huomenna on kuvista. Maalaan maailmani.

Tänään kävin taas uimassa. Se oli kauheaa. Sanoinkuvaamatonta. Minä en päässyt eteenpäin. En liioin taaksepäin. Pörisin paikallani, selkäni meni notkolle ja käsivarteni taittuivat vatsani alle, niska vääntyi ja nenään meni vettä. Viereisellä radalla harjoitellut uimaseura ei parantanut tilannettani. Joku veti skallingilla vaparini ohi.

Eilen juhlimme Pajamäki-päivää. Sain ilmapallon. Ja voitin arpajaisissa paketillisen snapsilaseja. Teeveestä tuttu Taikuri Luttinen esiintyi. Hän oli oikeasti hauska.

Isin makkara.

Minä en tiedä. Kaikki on hyvin. Kai? Tänään oli ensimmäinen liikuntatunti. Pelasimme jalkapalloa jumppapallolla. Tein kaksi maalia. Juttelin kauniin ja viisaan liikunnanopettajani  kanssa. Hän käski olla ottamatta paineita. Minä yritän.

Elämä on kamalan vaikea, vinkuva, punajuurenvärinen pannukakku. Minä toivon, että opin vielä ymmärtämään sitä. Edes puoliksi.

Nyt televisiossa sanottiin hyvää illanjatkoa ja näkemiin. Ehkä minunkin pitäisi lopettaa. Mutta kun en halua. Blogi on vähän niin kuin ystävä, joka jaksaa aina kuunnella. Vaikken edes tiedä, mitä yritän sanoa. Se kuuntelee silti.

Olen vähän yksin. Vähän yksinäinen. Vanhemmat ovat linnoittautuneet sohvalle katsomaan ruotsinkielistä yhteislauluohjelmaa ja syömään pähkinäsuklaata. Tomaatit odottavat minua ja vatsaani jääkaapissa.

Mistä te haluaisitte, että tekisin seuraavan postauksen? Minulla on muutamia ideoita, mutta en tiedä, mistä haluaisitte lukea.

Ja ainiin; jossain vaiheessa teen taas uuden kysymyksiin vastaus - postauksen, mutta tarvitsen kysymyksiä. Joten omat tiaiseni, olkaa kilttejä ja KYSYKÄÄ! Ihan mitä vaan. :D

Onnenpalasia

Minä muistan, kuinka muutama kesä sitten kuljin koira hihnassa ja ajatukset tavanmukaisesti solmussa pitkin metsäistä hiekkatietä kotimme lähistöllä, paperiperhonen tukassa ja hiekkaa kengänpohjissa. Sitten vastaan pyöräili sinikypäräinen, virtaviivainen mies, joka huusi: "Elämä on ihanaa!" kovalla ja määrätietoisella äänellä ennen sujahtamistaan ulos näkökentästäni. Sora vain rasahti, ja hän oli poissa.

Tilanne on syöpynyt kuoppaiseen mieleeni. Miehen terävä, horisontiin suunnattu katse. Hänen äänensä. Se oli kuuluva, melkein vihainen. Hyvin päättäväinen. Elämä on ihanaa, hän huusi. Minulleko? Vai elämälle? Hän oli päättänyt niin. Se kuulsi hänen äänestään. Huuto ei ollut vapautuneen hurmoksen aikaansaama, eikä sarkastinen tai katkeroitunut väännös, vaan pitkällisen harkinnan tulos. Siltä se kuulosti. Siltä se näytti. Hän oli tullut siihen tulokseen, päätelmään, jossa elämä oli ihanaa, ja päättänyt pitää siitä kiinni.

Onko se siitä kiinni? Onko elämän ihanuus oma valinta? Minä en tiedä. Minä en ole kyllin vanha enkä viisas määrittelemään mitään oikeaksi. Minä voin vain esittää mielipiteitäni. Enkä aina voi luottaa niihinkään.

Silti. Minä tahdon pohtia tätä. Onko onnellisuus kiinni siitä, miten asian ottaa? Jos minä päätän, tässä ja nyt, olevani onnellinen, olenko sitä todella? Voinko myrskyn vimmalla vain päättää niin?


Onni on mielentila. Onnellinen ihminen ei luullakseni edes tiedosta sitä itse, ainakaan kovin pinnallisesti. Oikea onni ei ole ylivireä hurmostila, jossa ruusut kukkivat ja kaikki on täydellistä. Elämässä on hurmoshetkiä, kuten rakastuminen ja onnistuminen ja kikattaminen. Pieniä lottovoittoja arjen myllerryksessä. Mutta oikea onni ei rakennu vain niiden varaan. Oikea onni on kokonaisvaltaisempaa. Se on jonkinlainen seesteinen silta vastoinkäymisten yli ja eteenpäin.



Oikeasti onnellinen ihminen selviää. Hänellä on ympärillään ja sisässään tasapaino. Hänen on helppo hengittää.

Monet sanovat, että onni on ulkoisten tekijöiden summa. Perhe, työ, ystäväpiiri, kulttuuri, yhteiskunta, ongelmat, kaikki vaikuttaa. Jos puolisosi on jättänyt sinut ja pomosi on irtisanonut sinut ja lemmikkisi on kuollut ja kotisi palanut poroksi ja leipäjonossa joku hutkii sinua kävelysauvalla sääriin ja ohikulkeva lapsikin lällättää, et välttämättä ihan heti toimi kuten ensiksimainittu pyöräilijä. Sinun tilanteesi on suoraan sanottuna hanurista.

Silti sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko jäädä vellomaan ja luovuttaa, laskea irti viimeisistäkin positiivisista riekaleista, hieroa sontaa kasvoihisi ja odottaa kuolemaa. Tai sitten voit vääntää kasvosi kohti aurinkoa, vaikka niskaan sattuisi, hymyillä, vaikka ikenet vuotaisivat verta. Odottaa tulevaisuutta. Ajatella, että elämä on lahja. Näyttää elämälle, ettei se saa sinua nitistetyksi.

Kuulostan tekopyhältä, ehkä. Ehken ole kokenut tarpeeksi pahaa ollakseni tätä mieltä. Mutta minun mielestäni onni on pitkälti asennekysymys. Maailmassa elää tuhansittain onnelisia ihmisiä kauheissa oloissa. Ei ole puhdasta vettä, ei riittävästi ruokaa. Koko ajan saa pelätä isän tai äidin tai puolison hengen puolesta. Joutuu tekemään fyysisesti kuormittavaa työtä jo varhaislapsuudessa.

Erityisesti lapset ovat taitavia olemaan onnellisia. He löytävät leikin aihetta synkimmästäkin päivästä. Jopa slummeissa elävät lapset leikkivät; vääntynyt metallinpala on herra Pelti ja muovinen pullonkorkki hänen vaimonsa Prinsessa Pyörylä. Ei tarvita kalliita Bratzeja ja kauko-ohjattavia autoja. Toisella puolen maailmaa joku pillahtaa itkuun saatuaan vain kaksikymmentäkahdeksan joulupakettia, ja niistäkin kahdessa oli vaatteita.

Tämä maailma on hullu. Aivan liian suuri. Tänne mahtuu mitä tahansa. Vääryyttä, paljon. Kauheuksia; väkivaltaa, hyväksikäyttöä, rikollisuutta, nälkää, hätää, ongelmia. Siitä uutisoidaan paljon ja sitä kauhistellaan riittämiin. Useimmat ovat jo, ymmärrettävästi, turtuneet koko touhuun.
"Jahas, taas uusi katastrofi. Hupsan, taas siellä räjähti. Ja taas joku on ammuskellut ihmisiä surutta ja suin päin. Noh, menen tästä jääkaapille."

Sitä turhautuu, kun tuntee asuvansa väärässä paikassa. Kun ei voi auttaa kuin olemalla rikas ja avokätinen - lahjoittamalla rahaa. Suunnattomaan väkivaltaan ei auta rahakaan, kun kerran totuus on, että hulluja ja raakalaismaisia ihmisiä ja ajatuksia maailmaan mahtuu.

On kuitenkin olemassa se toinenkin puoli. Se onnen, ilon ja kauneuden puoli. Jos tämä maailma kerran on suuri, niin tänne mahtuu varmasti paljon myös vilpittömyyttä, uskollisuutta, levollisuutta ja epäitsekkyyttä. Niitä asioita, joista ei uutisoida juurikaan.

Kun Suomessa oli sota, ihmiset rintamalla ja kotirintamalla tekivät kaikkensa selviytyäkseen. Naiset tukivat toisiaan ja lääkitsivät haavoittuneita, huolehtivat varojen riittävyydestä ja kaiken arkisen organisoinnista. Lapset leikkivät, pommisuojissakin.
Myös maailmalla on osoitettu inhimillisyyttä sotatilanteessa. Esimerkiksi Marnejoen taistelussa 1914, kun britit ja ranskalaiset pelasivat jouluna jalkapalloa saksalaisia vastaan. Oli kamalaa, mutta lähdettiin niistä lähtökohdista, joista onnen saattoi rakentaa. Tehtiin kahvia voikukanjuurista. Oltiin onnellisiä vähästä.

Nykyisin pienikin vastoinkäyminen voi kaataa "hyväosaisen" pienen elämän kauhtuneet kulissit. Rouva Raharikas laittaa vierailleen valkosuklaapannacottaa ja jääkaapissa hyytymässä ollut seos kaatuu lattialle. Tai sitten kohokkaat eivät kohoakaan. Kaupasta ei löydy laktoositonta kahvikermaa.  Uuden kynsilakan sävy ei sovi iltapuvun kaulukseen. Ville-Petterillä on vaippaihottumaa ja Liisa-Angeliinan taitoluistelujoukkueen matka Pariisiin pitäisi maksaa. Yyteet uhkaavat, vaikka Mauri Miehekkäälle onkin luvassa se kultainen puristus. Netti ei toimi. Ummetus uhkaa. Bussikuski vittuilee. AAAARGH.


Länsimaailmasta tuntuu kadonneen selviytymisen tahto. Asiat ovat liian hyvin, ihmiset kyllästyvät ja ryhtyvät sodan puutteessa tappamaan toisiaan huvikseen. Tai sellaisen kuvan uutiset antavat. Taas yksi kuoli siellä, toinen täällä. Ottakaa niiltä aseet pois, hyvänen aika! Lukittuihin kaappeihin metsästys-, tai ampumaseuran tiloihin. Taas minä eksyn aiheesta.

Mutta onni, se on. Sitä on maailmassa, niin kuin kultaa tai timantteja, se ei häviä. Se täytyy vain osata löytää.



kuvat weheartit <3

Koulukuoriainen vauhdissa

Wää!

Mä haluan kirjoittaa, mutten oikein keksi mistä kirjoittaisin. Keksi. Suklaakeksi. Hyi. Mä en ole keksi-ihmisiä, vaan edelleenkin jäätelön ja lakun ystävä.

Tänään oli ensimmäinen oikea koulupäivä, kahdeksasta kolmeen. Mulla oli englantia, matikkaa, yhteiskuntaoppia, RUOKAA, saksaa, ruotsia ja ilmaisutaitoa. Mulla oli mustavalkoiset sahalaitahousut ja petroolinvärinen nahkatakki. Unohtamatta kirpputorilta löydettyä pöllökaulakorua ja pandapipoa.

Ihan hyvin se meni. Koulupäivä siis. Vaikka väsähdinkin sen jälkeen yllättäen. Niin kuin vauva. Tai vähän tuulessa taittunut kuusenlatva. Nuupahdin olohuoneen sohvalle vatsani viereen ja nukahdin vahingossa.

Opettajista viisi kuudesta toivotti mut tervetulleeksi takaisin. Kuudes toivotti itse itsensä, koska palasi äitiyslomalta, eikä ollut koskaan minua nähnytkään, mutta vaikutti oikein mukavalta.

Pieni koulustressi heräsi rinnassani jo ensimmäisen tunnin aikana. Mitä jos en osaa enää? Mitä jos olen kamalasti muista jäljessä? Mitä jos putoan tuoliltani ja pieraisen silkasta järkytyksestä ja kaikkien tunteiden patoutumasta? Niin ei käynyt, mutta olisi voinut.

Jokainen opettajista piti tuntinsa aluksi lyhyen saarnan arvioinnista. Ysin päättäri edessä. Panostakaa pienet porsaat! Se on elämästä kiinni nyt. Minä tein ristinmerkin ja toivoin hiljaa mielessäni parasta. Toivon, etteivät numeroni kauheasti putoaisi. Toivon, etten ottaisi kauheasti stressiä koulusta ja sekoaisi ja ryhtyisi näkemään vaaleanpunaisia pöllönpoikasia liitutaulun yläpuolella. Toivon, etten romahtaisi taas. Toivon, että ystävystyisin. Ehkä ihastuisinkin. Kenties turha toivo.

 Minä olen luokkalaisilleni kuin värikästä, innokkaasti viittaavaa ilmaa. Minulla on kukka tukassa ja pyöreät silmälasit, kimaltavat kengännauhat ja kauheasti mielipiteitä, muttei tarpeeksi suuta tai selkärankaa niiden esilletuomiseksi. Minä seison kaappiemme luona ja pyörittelen avainta hyppysissäni, ajattelen sitä, kuinka kauheasti kaikki ovat vuoden aikana kasvaneet ja kuinka lyhyeksi tunnen itseni ja kuinka kaikilla pojilla on äänenmurros ja tytöillä timmi rintavarustus ja kuinka opettajat pukeutuvat liian pitkästyttävästi ja kuka minä olen ja mitä varten.

Mä haluaisin kovasti elää. Nyt, kun mulla viimein on taas siihen mahdollisuus. Mutta kahdeksan kuukauden laitostumisen ja henkisen hiljaiselon jälkeen kaikki tavallinen tuntuu äkkiä hirmuisen väsyttävältä. Mä nukuin huonosti. Näin unta, että söin soraa ja olin oksentaa luokkalaisemme tytön päälle. Sitten kouluterveydenhoitaja sanoi, etten voi sairastaa anoreksiaa, koska ruisleipä ei tuota minulle vaikeuksia. Siis siinä unessa sanoi. Oikeasti en ole vielä edes tavannut koko ihmistä. Hän oli viimeinen ihminen koulustamme, jonka näin ennen lastenklinikalle joutumista. Hän odotti äitiä kanssani pienessä vastaanottohuoneessa, jutteli lumesta ja lumienkeleistä, vaikka oli takiani myöhästyä lapsensa pikkujouluista.

Aasinsilta takaisin ruokaan. Mä ruokailin tänään taas. Yksin. Nahistunutta kasvisperunapaistosta siniseltä muovitarjottimelta. Se oli helpompaa kuin olisin luullut. Kun sain itseni patistetuksi ruokalaan, ei ruoan ottaminen ja syöminen tuottanut sen suurempia vaikeuksia. Niin kuin ei nutrienkaan juominen enää nykyään. Olen niin tottunut.

By the way, äiti teki aivan IHANAA kasvisruokaa päivälliseksi. Siinä oli riisiä, kukkakaalia al dente, herneitä, keltaisia rusinoita ja kardemummaa ja kanelia. Suussasulavaa.

Olen taas huono anorektikko. Kehun ruokaa. Syön sitä. Olen pyöreä ja paksu kuin akateemiseksi aikova rantapallo. Mutta tiedättekö mitä? Ihan hatun sama.

<3


ps.   Liityin Demi.fi:hin. Olen siellä nimimerkillä pöllis. Mutten tajua koko mestasta mitään. Kokemuksia?

pps.   Ainiin, olen miettinyt, että voisin alkaa pitää ilmaista ilmaisutaitokerhoa 3.-6.luokkalaisille. Vaikka nuorisotalolla. Tiedän, että opettaminen on rankkaa ja penskat kaikkea muuta kuin enkelimäisiä, mutta minulla on hyviä kokemuksia ohjaamisesta. Tahtoisin kokeilla. Mitä mieltä?

ppps.  Paljon onnea ja tsemppiä Jasminelle, soolokeikalle Lahteen, hyvin se menee! (Minun kaverini on tuleva Mick Jagger. Naispuolinen vain.)

Kouluun!

Kouluun kouluun! Mun pitää lähtee vartin päästä. En voi  pyöräillä, kun venttiilit on paskana - renkaisiin ei mee ilmaa. Apostolin kyyti paras kyyti.

Eilen kävin kampaajalla ja vedin tukkani tummanruskeaksi. Jee! Sitten käytin vähän synttärilahjarahoja ja ostin kukan tukkaan, kaksi paitaa ja keittiöön uudet verhot.

Eilen aamulla mulla oli myös vika polikäynti osastolla - seuraava käynti on samassa rakennuksessa poliklinikalla. Mä hämmennyin kovasti nutrikysymyksestä. Mun hoitaja sanoi, että ne mun kolme päivittäistä nutria on tarkoitettu ylläpitoon. Toisin sanoen, mun ei siis tarvitse enää nostaa painoa, vaikka normaalipainoon on vielä vähän matkaa. Kunhan ylläpidän. Toisin sanoen, mä joudun litkimään nutreja hamaan tulevaisuuteen.

"Voithan sä vaihtaa ne vaikka suklaaks."

Ei kiitos. Mä olen aina inhonnut suklaata. En muista, milloin olisin oikeasti tykännyt siitä. Mä olen lakuihmisiä.

Sitä paitsi nutreissa on muutakin kuin energiaa. Niissä on proteiineja, vitamiineja ja kivennäisaineita. Toisin kuin suklaassa. Toisaalta ne on myös kalliita. Ja hyvin teollisia. Eikä järin maukkaita. En mä tiedä, mitä mun kannattais tehdä.

Mut ihan kohta mun pitää lähteä. Täältä tullaan kouluelämä! Mä tsemppaan itseäni kuin pieni mehiläinen. Bzzz!

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Ajattelin kirjoittaa mielipiteeni äskettäin lukemastani kirjasta.
// sis. juonipaljastuksia.



Kutkuttava. Helppolukuinen. Mukaansatempaava. Herkullinen. Monikerroksinen. Vähän tekemällä tehty.

Minulla on henkilökohtaisesti suuria vaikeuksia aloittaa kirja. Saan sen otettua hyllystä ja avattuakin ihan helposti, mutta yleensä viimeistään kolmannella sivulla minun ajatukseni askartelevat jo päivällisessä tai päiväperhosten päivärytmissä. Minä olen oikea kirjaluuseri. Luovutan heti, kun keksin muka vähänkin parempaa tekemistä.

Ihmisen osa oli hämmentävä poikkeus. Löysin itseni sivulta kaksikymmentäviisi ennen kuin olin tajunnut koko kirjaa avanneenikaan. Se imaisi minut sisäänsä kuin uuden innovaation pölynimuri.

Aloitus on pistämätön. Se vetää mukaansa. Salme Malmikunnaksen monologi on elämänmakuinen, karhea, mutta sisältä lämmin kuin tuore sämpylä. Siihen uppoutuu mielellään ja kuten sanottu, ihan vahingossa. Sitä lukee kuin ei lukisi, vaan kuuntelisi. Ihan niin kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja; niin aito ja rehellinen, että myös sympaattinen ja hauska.

Kirjan päähahmo on jo eläkeikään ehtinyt nappikauppias Salme Malmikunnas, joka katsoo elämää maalaismökistään jo hieman reunoilta kyynistynein elämänasentein. Salmella on mies Paavo, joka on tilapäisesti lakannut puhumasta ja neljä aikuista lasta, joista yksi on tosin jo taivaassa.

Ennen kaikkea Salmen ja hänen läheistensä elämässä on kuitenkin Se Iso Asia. Asia, josta ei puhuta. Liian suuri käsiteltäväksi. Asia on mukana koko ajan, ei sitä pois voi sulkea, heti, jos yrittää painaa yhden oven sen naamalle, niin se puskee jo viereisestä ikkunasta sisään. Se on suru. Liian iso, liian vaikea. Ei niin isoa surua pitäisi kenenkään joutua kestämään. Siksi Paavokin lakkasi puhumasta. Siksi Helena, Salmen vanhin tytär, ei ehkä koskaan enää naura.

Salme ei luota kirjailijoihin. Ne ovat pelkkiä valehtelijoita. Kun ei omassa elämässä riitä tarpeeksi kertomista, niin pitää punkea valheita kansien väliin ja vielä kaupata niitä toisille ihmisille, jotka sitten lukevat ja kauhistelevat ja olevat ymmärtävinään ja tuntevat itsensä sitä kautta viisaammiksi ja paremmiksi.

Iso suru saa kuitenkin tekemään isoja asioita. Kirjamessuilla Salme kohtaa ihan oikean kirjailijan ja päätyy myymään tälle elämänsä, seitsemään tuhanteen euroon. Vaikka raha onkin merkityksetöntä verrattaessa rakkauteen ja niin edelleen, Salme uskoo voivansa edes jotenkin auttaa tytärtään Helenaa rahan avulla. Rahalla voi kaivertaa raon vaikean asian ja oman pärstän väliin, hajuraon, kuten sanottu. Nykymaailmassa kaikki toimii rahan läpi, joten miksi sitä jättäisi yrittämättä. Rahalla saa.

Kirjailijalla on rahaa, muttei ideoita. Hän ostaa Salmelta elämän, josta kirjoittaa.


Koko kirjan teemana on hyvin selkeästi ostaminen ja myyminen. Kulutusyhteiskunta, köyhät, rikkaat. Mitä kaikkea voi myydä? Ilmaa, puhetta, merkittäviä sanoja, struktuureita ja silkaa hölynpölyä. Konsultointia, neuvoja, tyhjää. Salme myi nappeja. Ja lankaa. Sekä postikortteja. Nykymaailmassa myydään puhetta. Lopulta Salme myy sitä itsekin. Kirjailijalle. Hän puhuu puhki eletyn elämänsä ja kirjailija lypsää siitä itselleen juonen, kaipaamansa kipinän.

Mielestäni Salmen puheenvuorot kirjassa ovat mielenkiintoisia. Niitä lukee ahmien. Hän sanoo mitä ajattelee. Hänen miehensä Paavo taas ajattelee, mitä sanoo. He täydentävät toisiaan. Salmen jokainen lause maistuu eletyltä elämältä, jokaisessa on asia, joka sanotaan. Vertaukset ja maailmankuvaukset ovat hersyviä.

Sitten kirjassa on kokonaan toinen puoli. Salmen lapsien elämät. Pekka, Helena ja Maija, Salmen keski-ikää lähentelevät jälkeläiset, joista kullakin on oma tarinansa.

Pekka on menettänyt työnsä, vaikka Salmelle hän sanookin olevansa yritysjohtaja. Kirjassa tarkastellaan Pekan elämää todellisessa köyhyydessä. Sitä, kun rahaa ei ole. Sitä, kun on oikeasti nälkä. Pekka vierailee tuntemattomien hautajaisissa syömässä, tonkii roskiksia ja esittää perulaista maahanmuuttajaa kadulla saadakseen rahaa. Hotakaisen kuvailu on tarkkaa ja oivaltavaa, lauseet ovat pitkiä ja rapa roiskuu roisiudessa. Paikoin lauseista katoaa ajatus ja ne kompastuivat omaan nokkeluuteensa. Myöskään esimerkiksi oksennuksen tai ruoan matkan takahampaista vatsalaukkuun kuvailu ei erityisemmin nosta kirjan tasoa. Välillä kuvailu ja täysin absurdit tapahtumaketjut saavuttavat muutamia tekotaiteellisuuden piirteitä. Ihmisten järkytysnystyröitä kosiskellaan, halutaan shokeerata.

Helena Malmikunnas on konsulttiyrityksessä tärkeässä asemassa, myymässä tyhjää. Hän on Ison Asian lyttyyn painama ja masentunut, mikä tuodaan kirjassa esille hyvin. Ei liian suoraan, vaan ajatusketjujen kautta. Tavassa, jolla Helena katselee maailmaa ja työtään. Helenan jaksot avaavat lukijalle näkökulman myös ylätasanteelle, samppanjantuoksuiseen jakkupukuympäristöön, jossa isot herrat ja rouvat käyskentelevät kuin entisajan kuninkaat, luulevat hallitsevansa kokonaisuutta, vaikka todellisuudessa käyttävät termejä, joiden tarkoitusta eivät itsekään ymmärrä.

Ihmisen osa kritisoi, taitavasti. Ei niin suoraan, että joku saattaisi provosoitua ja sulkea korvansa yksin tein, vaan vaivihkaa. Niin, että lukiessaan sitä hiljalleen tajuaa, miten typerä rakennelma tämä kulutusyhteiskunta osittain onkin. Kaikkea voi myydä. Kaikkea voi ostaa. Kaikesta osataan pyytää.

Ja samaan aikaan, tämä yhteiskunta on surkuteltavan epätasa-arvoinen. On herroja ja on työläisiä, raatavia muurahaisia ja mersujensa etuistuimille leviäviä herrastakamuksia. On aina ollut ja on yhä. Molemmissa luokissa on niitä, jotka ymmärtävät myös toisenlaisia ja pyrkivät osaltaan korjaamaan tilannetta, ja niitä, jotka näkevät yksisilmäisesti vain itsensä ja oman etunsa.

Hotakainen tuo esiin myös maahanmuuttajat. Hahmona Maija jää sivuun, hän on Salmen nuorimmainen, kiltti ja suvaitsevainen tyttö. Maijan mies Biko on kotoisin kaukaa ja ajaa työkseen bussia. Hänen ajatuksiaan kuvataan melko kyynisesti, mutta hyvin. Rasismia voi olla myös nostaa muualta tulleet huteralle jalustalle, varoa heitä kuin posliniesineitä. Useimmat suomalaiset eivät oikein osaa suhtautua maahanmuuttajiin. Joko heitä väheksytään avoimn vihamielisesti tai sitten varotaan ja hyssytellään, ettei siellä vain loukkaannuta. Minun mielestäni kaikkein suvaitsevinta olisi suhtautua muualta tulleeseen kuin toiseen suomalaiseen. Rehellisesti, reilusti, alistamatta ja ylistämättä.


Ja sitten kirjassa on tietenkin myös pahis. Eräs Kimmo. Ensin hän on vain ällöttävä tyyppi, jota ei voi kuitenkaan suoraan vihata. Ikävä ihminen, joka on hankkinut omaisuutensa puhumalla, myynyt sitä kuuluisaa tyhjää. Kimmon itsekkyys käy ilmi hänen ajatuksistaan , joissa hän nostaa itsensä muun maailman yläpuolelle, Jumalten tasolle. Hän hullaantuu ronskiin Helenaan ja pohtii omaa osaansa maailmassa ja oikeuttaan kyseiseen naiseen, kaikkea ansaitsemaansa ja saavuttamaansa. Kimmon jaksojen lauseet ovat niin pitkiä, että lukijaa alkaa hengästyttää. Hän pohtii, ikävä kyllä, kaliin bemarinsa ratissa. Ja tulee, ikävä kyllä, aiheuttaneeksi Ison Asian.

Kirjan lopussa Kimmo saa ansionsa mukaan tavalla, joka saa lukijan hämmentymään. Pohtimaan sitä, mikä on oikein, ja mikä väärin. Tauamaan sen, ettei kukaan tässä elämässä ole täysin puhdas, pelkästään hyvä tai paha. Pahuus ajaa pahoihin tekoihin, hyvyys kylvää hyvää. Ihminen on monimutkaisempi kuin yksikään elävä olento.



Ihmisen osasta jäi kaikkiaan hyvin hämmentynyt fiilis. Kirjassa oli niin paljon osa-alueita, että sen perimmäinen sanoma jäi ainakin minulle vielä hiukan hämärän peittoon. Yhteiskunta, ostaminen ja myyminen. Hyvyys ja pahuus. Kirja oli helppolukuinen ja hyvin mukaansatempaava. Siinä oli koukkuja, jotka kiskoivat jopa minut mukanaan, mikä kertoo jo paljon.

Kirja yritti kuitenkin selvästi sanoa jotakin. Ehkä se yritti jopa hieman liikaa. Haukkasi ison palan. Minulle jäi hieman tekemällä tehty olo. On eri asia, kun kirja sanoo jotakin tai kun se yrittää sanoa jotakin.

Kuitenkin, kaiken kaikkiaan ja ennen kaikkea Salmen valloittavan persoonan ansiosta; minä annan neljä tähteä. ****

Syntymäpäivä

Moi! :)

Eilen oli oikein hauska päivä. Mä täytin vuosia! Ajatelkaa, mä oon ollut rikastuttamassa tätä maailmaa oman höynähtäneen pöllöpersoonani kautta jo viisitoista vuotta. Pitkä aika. Ja paljon siihen mahtuukin.

Mä teen ehkä muistelupostauksen ihmeellisestä elämästäni tässä joskus. "Maijan matkassa halki villien vuosien". Mikäköhän on villeintä, mitä mä oon tähän mennessä tehnyt? Varmaan se, kun uin siellä mätäjoessa. Tai sitten se, kun päädyin soittamaan kaverin bändin keikalle alle vuorokauden varoitusajalla. Piti opetella kymmenisen biisiä yhdessä yössä ja nukuttua tuli puolisen tuntia. Enkä mä edes pysty juomaan kahvia. Mursunpökäleiksihän se tietenkin lopulta meni, mutta haiuskaa oli.

Oli miten oli. Eilen, heti maistuvan pakastekalapuikkolounaan jälkeen suuntasin rakkaan, vanhan ystäväni (ent.lotristi, nyk. potteristi, antaumuksellinen Queen-fani, vähän homssu, sympaattinen sekahedelmä) kanssa kaupungille. Bussia odotellessamme päätimme poiketa radikaalisti tylsän kaavamaisista kaupungillakiertelytraditioista ja lähteä vain, yksinkertaisesti, vähän seikkailemaan.

Ensimmäinen eteen osunut bussi ei ollut kovin seikkailullinen. Kyseisen linjan päätepysäkki sijaitsee heti kotini vieressä, ja olen kulkenut bussilla halki pienen viisitoistavuotisen elämäni. Nousimme kyytiin.

Jäimme pois jossakin, en muista missä ja yritimme päätyä eksyksiin syntymäpäiväni kunniaksi. Kiertelimme kivijalkakauppojen, raitiovaunujen ja jäätelöä syövien ihmisten lomassa ja keskustelimme esimerkillisellä englanninkielentaidolla mm. yhdysvaltojen ylipaino-ongelmista. Yritimme esittää turisteja. Valokuvasimme Paavo Numrmen. Ihastelimme kukkia Helsingin Kaupunginpuutarhassa ja löysimme itsemme Linnanmäen vilinästä vailla penniäkään rahaa. Söimme jäätelöä. Kävimme Panoraamassa. Nostalgisoimme ongintakojun luona. Lähdimme määrätietoisesti kävelemään "poispäin" Linnanmäestä ja päädyimme takaisin lähtöpisteeseen. Aurinko paistoi.



Lopulta otimme bussin ja suuntasimme Hietsun kirppikselle. Ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi ihastuttavan pöllökaulakorun ja hupsun pandapipon.

Sitten kello kompastui askeliinsa ja aika rämähti pitkin pituuttaan keskelle kaunista päiväämme. Meille tuli kiire. Minun piti ehtiä kotiin syömään päivällistä ennen teatteriin lähtöä. Onneksi ystävällinen bussikuski suostui odottamaan.

Teatterissa oli erittäin mukavaa. Ajattelin kirjoittaa näytelmästä erillisen postaamuksen.

Suomenlinnassa oli kaunista. Otin paljon kuvia.

Nyt tässä postauksessa ei ollut päätä eikä häntää. Juosten kustu, niin kuin Kuukausiliitteessä sanottiin. Kauhea kiire. Pitää ehtiä Degerbypäiville ja mökille. Äiti osti mehumaisia nutreja. Murr.