Purkukumi

Mitä minulle kuuluu?

Ulkona on vähän harmaata. Heinäkuun viimeinen päivä on menettänyt itseluottamuksensa ja käpertynyt nuhaisten pilvien lomaan.

Laitoin puuroon liikaa suolaa. Vahingossa. Se maistui äkäiseltä.

Isä on saunassa. Pesukone pyörii, linkoaa. Isä heittää löylyä. Sihisee.

Minä olen väsynyt ajattelemaan. Se huolestuttaa minua. En jaksa muodostaa mielekkäitä lauseita, tarinanpätkistä nyt puhumattakaan. Haluaisin kirjoittaa novellin, mutten keksi juonta. Virkkeenriekaleet lentelevät puuroisessa mielessäni kuin eksyneet kärpäset, törmäilevät ohimoihin ja jäävät jumiin.

Minulla on tylsää.

Se on jo sinänsä hämmentävää. Minulla on harvoin tylsää. Bussipysäkillä, välitunnilla, ylipäätään tilanteissa, jotka ovat unohtuneet pyörimään omaan pölyiseen merkityksettömyyteensä, minä keksin aina jotakin. Ryhdyn kuvittelemaan. Luon, näin hienosti asian ilmaistakseni. Luon ympärilleni kokonaisen maailman tai edes pienen komeron, jonka sisässä elämä liikkuu.

Nyt se ei onnistu. Minun kuvitelmani pyörivät paikoillaan, ajavat omaa häntäänsä. Paneutuvat makuulle takaraivoni perimmäiseen nurkkaan ja murisevat minulle, kun yritän töniä niitä hereille. Silloin minäkin nukahdan. Nukuin eilen puolentoista tunnin  mittaiset päiväunet. Enkä edes nähnyt unia. Minun unenikin nukkuivat. Samoin nukkui isä. Ja koira. Koko elämä.

Purkasta on mennyt maku. On se niin surullista. Kohta minun pitää sylkeä se pois, roskikseen, tehdä siitä hyödytön. Käytetty. Kukaan ei tarvitse sitä enää sen jälkeen. Kukaan ei muista sitä tai kaipaa sitä. Purkkapaketissa lukee, että 5-10 minuutin pureskelu riittää. Sitten menee maku. Koko touhuun.

Minä istun vihreällä tietokonetuolillani ja haistelen elämää. Minulla on levoton olo vatsassa, pitäisi tehdä jotakin. Olen laiminlyönyt fysioterapeutin liikuntaohjelmaa. Olen tehnyt jumppaohjelman vain kerran viikossa. En ole uskaltanut. Jaksanut.

En voi sanoa olevani sekaisin. Siitä saa niin kovin aktiivisen vaikutelman. Sekainen ihminen on liikkeessä, vähintäänkin sisäisesti, pää kääntyilee, valot välkkyvät, nopeatempoinen musiikki soi.

Minä olen vain...lysyssä. Litissä niin kuin asfalttiin tallattu purkka. 5-10 minuutin pureskelu riittää. Sitten se on ohi.

Tämä tyhjä olo. Tarpeeton. Missä minun persikanvärinen peruspositiivisuuteni on? Kyllä kaikki järjestyy- tyyppinen ajattelutapa. Missä ilonroiskeet, keltaiset, vastaleikatun nurmikon tuoksuiset täplät minussa, ne, joita vasten painaa poskensa silloin, kun laaja, harmaa massa vyöryy kohti. Mikä minua vaivaa?

Ryhdistäydy, ole kiltti. Muutu takaisin siksi, joka olit. Siksi, koska se on tärkeää.

Tervaisen kanan terveiset

 Kun ahdistus muuttuu masennukseksi, se kasvaa kokoa. Litistyy, leviää, lihoo. Muuttuu kivuliaista kipupiikeistä harmaaksi, tukehduttavaksi massaksi. Kovan ahdistuksen keskellä sitä on toimintakyvytön. Rintalastan alla roihuaa, närästää, pierettää, itkettää. Piikit työntyvät selkärngan nikamien väliin ja pakottavat kyyryyn, kerälle, sykkyrään. Masentuessa ahdistus ei katoa mihinkään, mutta sen kanssa opitaan elämään. Minun kohdallani ainakin. Vakavassa masennuksessa kaikki ilo ja merkitys katoaa elämästä ja peseytyminen tai sängystä ylös nouseminen tuntuu turhalta. Lievemmässä tapauksessa hommat hoidetaan, mutta vailla intohimoa.

Mistään ei saa mielihyvää.

Sen minä olen huomannut. Kun syömishäiriö hellittää otettaan, tilalle ryömii masennus. Mikä minä olen? Missä on minun paikkani?

Minulle ominainen ansaitsemisajattelu, josta olen yrittänyt pyristellä eroon, nostaa taas päätään. Minä haluaisin syödä, mitä huvittaa, syödä nautiskellen, mutta minä en ansaitse sitä. En, koska en elä normaalia, nuoren, liikunnallisen, sosiaalisen, elämäniloisen naisen elämää. Minä en jaksa. Minä en jaksa uida, vaikka rakastan sitä. Me kävimme tänään taas äidin kanssa Stadikalla. Fysioterapeutin liikuntasuunnitelman mukaan minä saisin uida 3x 45min viikossa, mutta minä en jaksa uida kerralla edes puolta tuntia. Joudun lepäämään viidenkymmenen metrin välein.

Muistan ajan, jolloin uin kilometrin kahdessakymmenessäviidessä minuutissa, ja tunsin itseni hitaaksi. Minun ei tarvinnut levätä välissä ollenkaan. Hyvänä päivänä ohitin radalla jopa virtaviivaiset, uimalakkipäiset, vihaisennäköiset miehet. Uin neljästi viikossa, ainakin tunnin kerrallaan.

Mitä minä todistelen? Ja kenelle? En tiedä. Nyt uin kuitenkin kuin kissanpentu lumihangessa tai kana tervatynnyrissä. Vaahtosammuttimen kokoiset lapset porhalsivat ohi mennen tullen ja se mies, joka ui ohiseni rintaa, katsoi todella säälivästi.

Minusta on tullut huonokuntoinen. Siinä se. Mustaa valkoisella.

Minusta on tullut laiska.

Minä inhoan sitä. Minä kuristun, pakahdun. Minä en kestä.

Noniin. Rauhoitutaan. Vedetään henkeä. Inhale, exhale. Puuh.


Minulla on syyni. Minun lihakseni ovat hylänneet minut. Ne eivät tykänneet syömättömyydestä. Ne sanoivat: "Adios, me etsimme jostakin jonkun, joka osaa arvostaa meitä." Anteeksi, minä pyydän. Minä en osannut arvostaa teitä. Ja nyt en ehkä milloinkaan saa elämääni takaisin.

Minä kaipaan. Kaipaan sitä tunnetta, kun on antanut kaikkensa, jaksanut urheilla kuin mies. Sitä tunnetta, kun sydän hakkaa keuhkoihin ja joka solu huutaa olevansa elossa. Miten minä edes pystyn kirjoittamaan tästä? Tavallisesti kartan liikunta-aiheita niin tarkoin kuin vain osaan. Niistä on ihan liian ahdistavaa kirjoittaa, lukea tai puhua.

Minä tein niin paljon töitä. Neljännen luokan keväästä kahdeksannen luokan syksyyn. Minä nostin kuntoni nollasta sataan. Tein kaiken. Hankin itselleni vatsalihakset ja hapenottokyvyn ja aerobisen kestävyyden, hattu soikoon. (Ja sehän soi. Soittaa ukko-nooaa aamusta iltaan, minun pääni räjähtää.)
Nyt minun pitää tehdä se kaikki uudelleen. Ja minä pelkään, ihan totta. Minä pelkään, etten enää jaksa. Etten viitsi. Etten pysty. En enää yksin.

Ja sitten, kaiken päälle, pitäisi vielä syödä. Minun painoni junnaa paikoillaan ja äiti käy kuumana kuin raivo härkä. Se vaihtoi leivät kertaheitolla tuhdimpiin ja teki päivälliseksi äyriäisrisottoa kuohukermaan. Nyt se sitten alkaa nousta. Helvetti. Miten mä pystyn? Miten mä selviän?

Mä pursuan jo nyt.

Piparitaikinan kaverikiemurat

... ja käsityöt.

 Valmistui yksi uusi nalle ihanasta kukkakankaasta ja koira ja kissa vanhoista sukista. :DD

 Kissalle virkkasin hännän mustasta villalangasta. Täytteenä kaikissa kolmessa on Xtran hyväksi havaittua puuvillavanua.

Onko teillä nimiehdotuksia? :)

Tänään vietin koko aurinkoisen päivän vanhempieni kanssa Korkeasaaressa. Kameran linssisuojus tippui mereen, vahingossa. Valloittavin tuttavuus oli kyllä uusi berberapina, joka istua lysähti heti lasin taakse ja toljotteli katsojiaan jokseenkin kyrpääntyneen näköisenä.

Me syötiin lounaseväät piknikpöydässä ja vanhukset satsasivat kalliseen reilun kaupan kahviin. Isä oli harvinaisen hyvällä tuulella kuumuudesta huolimatta. Reilusta Kaupasta intoutuneena se ryhtyi suunnitelemaan Epäreilua Kauppaa, putiikkia, jossa hirveällä määrällä rahaa ei saisi yhtään mitään. Minä epäilin hiukan yrityksen kannattavuutta, mutta isä oli optimistinen.

Silviisii. Oli kivaa.


Sitten jotakin muuta.

Kouluun paluu pelottaa. Enää alle kaksi viikkoa ja mä olen siellä taas. Nyt terveenä. Muuttuuko mikään? Kuka mä olen siellä? Ne on kaikki jatkanut kouluarkeaan ilman mua, enkä tiedä, kuinka kömmin mukaan kelkkaan. En ole koskaan tainnut oikein mukana ollakaan.

Siis teknisesti kyllä. Olenhan mä kouluhommani hoitanut. Kokeet ja nää. Mutta sisään koululaisten omaan maailmaan en ole koskaan onnistunut sukeltamaan. Mä rakastan näyttelemistä ja osaan kyllä eläytyä. Ja ymmärtää. Eikä mulla ole mitään toisia koululaislapsia vastaan. Mä vaan en tunne oloani kotoisaksi siellä. Mä en osaa nauraa samoille asioille, enkä ajaa poikia takaa. Mä en osaa käyttää samanlaista kieltä. Mitä on swääg? :)

Mä haluaisin uskaltaa heittäytyä. Nauraa, hypähdellä, "sekoilla". Sitähän kaikki tekee, koulun käytävillä, välituntien vilinässä. Nauraa räkäisesti ja ajaa toisiaan takaa. Sitten niillä on  ne harrastukset, joista riittä puhetta. Jääkiekkoilijapojat ja taitoluistelijatytöt. Ja sitten on tää sosiaalinen media; iphonet ja kikit ja instagrammit ja ties mitkä. Mä en ole kuin facebookissa. Ja mulla on vanha nokia.

Hankalaksi tämän kaiken tekee se, etten mä edes halua olla niin kuin ne. Mä arvostan niitä ja niiden räiskyvää elämäniloa ja hetkiin heittäytymisen kykyä, mutta mä en halua itselleni iphonea. Mä en halua käyttää pillifarkkuja, enkä ottaa hiustenpidennyksiä. Mä... mä en oikein tiedä.

Ala-asteen teinipeili

Joskus ala-asteella mulla oli porukka, jossa mä sain olla oma itseni. Mä olin tiedemies, sanakirja, vähän hörhö. Omalaatuinen. Mutta mulla oli paikka siinä ryhmässä. En mä silloinkaan oikein osannut leikkiä hippaa tai kutittaa ketään. En napata jonkun lippistä ja juosta kikattaen karkuun. Mä tunsin itseni möhkäleeksi, se vaikeutti hepuloimista. Muihin tyttöihin verrattuna mä olin aina iso. Mulla oli rinnat ja silmälasit ja mä olin päätä pidempi muita, ainakin ennen kutosluokkaa. Mua ei koskaan kaapattu kainaloon tai kannettu reppuselässä, vaan mä olin aina se, joka kanniskeli muita. Pyramidin alimmainen, tuki ja turva. Se sopi mulle. Mun itsetunto oli silloin vielä hyvä. Mulla oli kavereita.




Mua ei koskaan pyydetty tanssimaan ala-asteen kouludiskoissa, mutta mä tanssin mun näkymättömän poikaystävän kanssa ja toimin amorina muutamien koulutovereideni välillä. Mua katsottiin yleensä hyvällä. "Sä olet outo, mutta ihanan persoonallinen", mulle sanottiin kerran. Se on jäänyt mieleen. Sitä mä haluan olla.

Meidän posse

Toisinaan mä kaipaan ala-asteaikoja. Tietenkin aika on osin kullannut muistot, sillä olihan silloinkin omat ongelmansa, mutta ihan totta, kyllä kaikki oli silloin helpompaa. Yksinkertaisempaa. Meillä oli tyttöporukka ja me käytiin toistemme luona yökylässä. Me harrastettiin showtanssia perjantai-iltapäivisin ja käytiin yhdessä nuorisotalon tyttökerhossa askartelemassa ja syömässä karkkia. Meillä oli tamagotchit ja omat mallit goSupermodelissa. Me vaihdeltiin tarroja ja kerrottiin kummitusjuttuja. Meillä oli sama luokanopettaja kuusi vuotta. Me kasvettiin yhdessä.

Kai kaikista suurin järkytys lopulta oli se, kuinka nopeasti se kaikki katosi. Me mentiin yläasteelle, meidän luokka hajotettiin seitsemään epämuotoiseen, rosoreunaiseen sirpaleeseen ja kaikki katkesi. Ihmiset kasvoivat itsestään ulos yhdessä kesässä, muuttuivat kokonaan toisiksi.

Kaikki meidän porukan tytöt löysi itselleen uuden maailman. Uudet kaverit, uudet aktiviteetit, uuden tyylin. Mun pikkuinen entinen paras ystäväni, jonka kanssa me uitiin mun läheisessä mutapohjaisessa joessa vaatteet päällä ja leikittiin, että katkenneet helminauhat on meidän lemmikkikäärmeitä, ja jolla oli aina vaikeuksia englanninkielen ääntämisessä, mutta joka piirsi kuin Michelangelo, polttaa nykyään tupakkaa ja käyttää uudenaikaisia englanninkielisiä ilmaisuja, joista mä en ole edes kuullut.

Mä yritin pitää yhteyttä mun entisiin tyttökavereihin, mutta mun annettiin ymmärtää, että se oli ohi. Mulle ei enää ollut tilaa. Mä olin iso ja liian omituinen.

Nyt mä ruikutan taas. Asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen, eikä kaatunutta maitoa auta kuin alkaa siivoamaan. Mä yritän siivota elämäni. Mä tahdon kavereita.

Tietenkin mä itsekin kasvoin ulos potkuhousuistani, niin käy meille kaikille. Mulla oli omat kriisini mm. liikunnan suhteen ja tönin yhdessä vaiheessa ison osan kavereistani tuonnemmas. Lenkkeily meni aina ystävien tapaamisen edelle. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin varmaan kaiken aikalailla toisin.

 <3

Mä olen ollut niin pitkään yksin, etten enää tiedä, miten kavereiden kanssa oikein ollaan. Mitä siinä kuuluu sanoa, mitä tehdä? Mä en osaa. Jämähdän, jumuidun, päädyn seisomaan päälläni kasteisessa ruohossa ja heittämään äärimmäisen surkeaa läppää. Mussa on paljon, mitä antaa, mä lupaan. Mutta mä olen jähmeä kuin ylivuotinen pakastepiparkakkutaikina. Mä tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Mä tahdon elää.

Moottori

Niin. Nyt emme pääsekään mökille, koska veneen moottori sanoi itsensä lopullisesti irti. Harmittaa. Olisin kaivannut puusaunan tuoksun kainaloihini ja merivettä sieraimiini. Olisin halunnut upota mustikkametsään kyynärpäitäni myöten ja pelata Mölkkyä iloisessa tihkusateessa.

Mutta aina ei saa kaikkea, mitä toivoisi. Nyt moottorimme tuhisee ja kiroilee itsekseen veneen takapuolen alla, miettii, miksei riitä kenellekään ja mitä on tehnyt väärin. Aallot lyövät sen metallipotkuria vasten Jaakon kiven kylmentäminä ja se pohtii,  miksi taivas pitää niin kovaa meteliä itsestään.

Ukkonen ravistelee talojen kattoja. Kumisee. Sadepisarat täplittävät vierasvenesataman vanhan laiturin ja kirjastokahvilan ulkopöydät taitetaan sisään. Aurinko murjottaa, kätkee kasvonsa pilvien helmoihin.

Moottori kuuntelee tuulta, joka vinkuu vasten laineilla lepääviä kellukkeita, kitisee kiinnitysköysissä. Vene nukkuu, se on tylsä ja vanha jo, sen keulan maalipinnassa on jonkun ohikulkijan tupakantuhkien jättämiä palojälkiä ja vara-airoissa halkeama. Se on kuin vanha koira, joka tottelee isäntäänsä aina kun on tarvis, mutta ilman moottoria sekään ei mahda mitään.

Ei moottori pahalla. Se vain tunsi itsensä turhaksi, jotenkin keskeneräiseksi. Aina, kun isäntä nosti kierroksia, sen ajatukset pääsivät harhailemaan, hajosivat kappaleiksi maininkeihin. Se pohti omaa moottoriuttaan ja kaiken merkitystä elämässä, sitä, oliko päättömässä aalloilla ratsastamisessa ja vesilintujen pyrstösulille murisemisessa oikeasti mitään järkeä. Se, mietti, mikä sen tarkoitus tässä maailmassa oli, ja kuinka Itämeri voi. Silloin kierrokset vähän laskivat, väkisinkin. Toisinaan se sammui kokonaan, ihan vahingossa, pysähtyi keskelle selkää miettimään taivaan värejä ja kaiken tarkoitusta. Sillä oli keski-iän kriisi.

Isännällä ei riittänyt kärsivällisyyttä moottorin kärsimykselle. Tai riitti, aluksi. He ratsastivat aalloilla moottorin ehdoilla, jarruttelivat aina, kun moottori jäi ajattelemaan joutsenia tai valkoisia kummeleita, luodoilla nököttäviä itsenäisiä kiviröykkiöitä. Moottori unohti oman tehtävänsä jäädessään pohtimaan, mitäköhän merimerkit mahtoivat siitä ajatella.

Isäntä vei sen lääkäriin. Useampaan kertaan.  Lääkäri tutki sitä ultraäänilaitteella ja ruuvimeisselillä, rassasi auki kaasuttimen ja teki aivan kaiken, minkä vain keksi, mutta ei se moottorin ajatuksia selkiyttänyt. Ennemminkin se sai moottorin tuntemaan itsensä paljaaksi, jotenkin häpäistyksi.  Se olisi tarvinnut moottoripsykologin palveluja, keskusteluapua ja kenties hermolomaa.

Nyt moottori nojaa poskeaan veneen viileään takapuoleen ja kuuntelee sen kuorsausta. Potkuriin on jäänyt tuppo rakkolevää, sen suomut kutittavat. Moottori tuntee itsensä hyödyttömäksi. Nyt sillä on aikaa ajatella, mutta ajatus ei kulje. Se kaipaa matkan päälle, ulapalle, tyrskyjen syliin. Se tahtoo löytää oman paikkansa tässä maailmassa.

Muiden veneiden moottorit pyörittelevät sille potkureitaan. Ne eivät tahdo muuta kuin palvella isäntiään ja veneitään mahdollisimman kuuliaisesti, ne eivät ymmärrä moottorin sydämen runollista kaipuuta. Niiden maailmassa moottori on häpeäpilkku. Se outo, joka petti isäntänsä, hukkui omiin haihatuksiinsa ja unohti elämäntehtävänsä.

Moottori tahtoisi nähdä maailmaa. Lapsuudestaan se muistaa vain hämärän tehtaan, jatkuvan kalkatuksen ohimoissa. Ja tiiviin pakkauslaatikon, josta tuli sen koti pitkäksi aikaa. Isäntä on pitänyt siitä hyvää huolta. Mutta moottorin syvällisyys koitui sen kohtaloksi.

Muristako vaiko eikö? Uusi bensiinilaatu maistuu teolliselta, jotenkin saastuneelta, tunkkaiselta. Siitä se ajatus kai lähti. Bensiinistä. Moottori jäi ajattelemaan bensiiniä ja vettä, öljyä ja saastunutta merta. Omaa osaansa siinä kaikessa. Kaloja ja leviä ja joutsenia. Äkkiä se ei halunnutkaan enää käydä. Ei bensiinillä. Se halusi käydä ajatustensa voimalla, koska niitä sillä oli paljon.

Moottori ajattelee merta.  Meri huljuu sen ympärillä, kuiskii ja loiskii ja lainehtii. Moottoria itkettää. Se ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka sen ruuvaa irti venevanhuksen persuuksista, kuka sen kuljettaa ja minne? Puretaanko se osiin, vai heitetäänkö se kaatopaikalle, unohdetuksi jätteeksi, vaippojen ja banaaninkuorien ja ryppyisen muovirojun lomaan, lokkien ilkuttavaksi?

Oma vika, sanovat muut moottorit. Niiltä ei heru myötätuntoa.

Saapuu yö ja usvan halki hiipii seuraava aamu. Moottori yrittää nukkua ja unohtaa itsensä, mutta ahdistus hiipii sen metallikuoren alle ja jää jumiin kaasuttimeen. Aika vierii ja muut moottorit pääsevät verryttelemään jäseniään aavalle ulapalle, niiden isännät ja emännät ja koirat ja pikkulapset ravaavat pitkin laituria, eikä kukaan huomaa yksinäistä moottoria. Päivät kuluvat. Elokuu viistää auringon vatsaa ja ryömii kaikkialle, vadelmat kypsyvät ja kuutamo maalaa siltansa viileään veteen.
Moottoria masentaa.

Kunnes viimein, sadeharsoon kätkeytyvän aamun kuulaassa hämärässä, isäntä saapuu moottorin luo. Hän hyppää veneeseen, ruuvaa moottorin irti ja kantaa sen sylissään autonsa takatilaan. Siellä tuoksu turvalliselta. Sade hakkaa vasten ikkunoita. Mootoria nukuttaa.

Moottori nukahtaa. Se on valvonut liian pitkään. Se herää vasta tutun lääkärin luona, kun sitä tutkitaan. Se ei suostu toimimaan. Hiljaisuuden syövereissä sen ajatukset ovat käyneet selkeämmiksi. Se ei tahdo saastuttaa enää enempää.

Koska moottorista ei löydy mitään vikaa, se ajatellaan purkaa varaosiksi. Mutta moottorilla on suunnitelma. Heti, kun lääkärin puhelin soi ja hän kääntää selkänsä, mootori vierähtää alas tutkimuspöydältä ja kierii samaa kyytiä avoimesta ovesta ulos. Se tuntee itsensä jälleen vahvaksi. On tullut aika näyttää muille moottoreille, kuka täällä oikein saavuttaa unelmansa.

Moottori vierii laituria pitkin ihan muina lämpövoimakoneina. Kukaan ei asetu esteeksi sen etenemiselle. Moottori ryömii parkkipaikalle ja kiipeää matkustajabussin avoimeen tavaratilaan. Sen matka maailmalle on alkanut.


VUOSIA MYÖHEMMIN...


Nykyaiteen museo Kiasmassa tuoksuu puhdistusaineelta. Valkoiset lattiapaneelit mumisevat käsityksiään modernin taiteen lainalaisuuksista ja seinälaatat vastailevat lyhyesti. Ihmiset eivät kuule heitä, mutta moottori kuulee kyllä. Se on jo tottunut.

Ryttyinen virvoitusjuomatölkki nojaa moottorin potkuriin ja esittää hänelle eriävän argumentin. Lattialautojen mielipiteet ovat usein niin kovin latteita. Heh. Tölkin huumorintaju on vähän kuiva, mutta moottori pitää siitä silti. Vanha hiustenkuivaaja sen sijaan, se joka riippuu langassa suoraan moottorin yläpuolella, se ei tajua huumorista tuon taivaallista.

Ihmiset kerääntyvät saliin katselemaan huoneen korkuista taideteosta.  Moottori virnistelee koko sylinterinsä leveydeltä, se on onnensa kukkuloilla. Ihmiset ihastelevat kyllä vääntynyttä metallikampaa ja  haljennutta WC-istuintakin, mutta moottori kokee olevansa teoksen kantava voima.

Teoksen nimi on "ÄLÄ JÄTÄ". Se on koottu kaikista kaupungilta löytyneistä jätteistä ja sen tarkoitus on herättää ihmisiä tajuamaan roskaamisen järjettömyyttä.

Moottori pitää teoksen kokoojaasta, vanhasta, silmälasipäisestä miehestä. Mies ymmärtää taidetta. Moottoreita. Ja maailmaa.

Sujumattomuuskierre

Minulla on juuri nyt kovin vaikeaa. Yritän pitää kiinni positiivisuuden rippeistäni, mutten oikein osaa.  Mikään ei suju. Kaikki katoaa ympäriltä. Vatsani vihaa minua, käperty palloksi ja pursuu ulos koirakuvioisesta hameesta.

Kirjoittaminen ei suju. Minä haluan kirjoittaa, mutta melkein nukahdan aina, kun yritän sitä. Tuskastun itseeni ja kynääni ja typeriin nutriviiksiin ylähuulessa, Kaneliini katsoo minua kirjastani säälivästi.

Me kävimme uimassa. Minä olin upota pohjaan kuin ahdistunut kivi. Ei sujunut. Tukehdutti. Itketti. Törmäilin.

"NYT PAAT POIS SEN TIETOKONEEN", sanoi äiti. "Tai me myöhästytään."

Paino on noussut kuin. Kello on puoli. Minä olen täysi. Ja meillä on kiire osastolle, minulla on siellä päivällinen.

Voi nyyhky. Pelastakaa minut, jos teillä on aikaa.

Ketsuppipullon kekseliäisyysvaje

Nyt ajattelin vähän ruikuttaa taas. Tiedän, ettei ehkä kannattaisi, mutten oikeastaan välitä.

Täällä on pölyistä. Pinttynyttä, jotenkin ahdasta ja ahdistunutta. Äiti on matkoilla ja se vaivaa koiraa, joka etsii mukavampaa asentoa eteisen lattialta. Takamus on jotenkin tiellä.

Minä join taas nutrini, vaikka kukaan ei vahtinut. Ei se oikeastaan ole enää mikään suoritus, ennemminkin tympeä rutiini, riitti, malja löllyvälle olemukselle, kiloille mittarissa. Minä huomaan skippaavani nutreja vain äärimmäisissä tunnekuohuissa, rajuissa olotiloissa, joissa ei ole päätä eikä häntää. Tässä tylsistyneessä, itseensä käpertyvässä tyhjyydessä minä vain juon, slurpsis. Niin kuin joku tahmea, hämyisiin pikkutunteihin takertunut tapa-alkoholisti, joka ei enää osaa muuta kuin kohottaa pullon huulilleen ja niellä.

Minä olen lasten pilailulimaan sotkeutunut koppakuoriainen, kärpäspaperiin kiedottu etana. Olen hiljaisessa, matelevassa kriisissä. Vailla oikeita ongelmia kuristun itseeni ja kaiken samankaltaisuuteen, siihen raapivaan, tyhjään, itsekeskeiseen itseinhoon. Koska sitähän se on. Itsekeskeisyyttä. Inhota itseään ja omia vikojaan niin paljon, ettei aikaa jää muulle.

Minä tahtoisin unohtaa itseni. Keskustella kärpästen kanssa kunnallisvaalilaista, ihastella ikkunoita vasten painautuvaa auringonvaloa ja upota metsän vihreään kaulaani myöten, kuiskivan tuulen hameenhelmoihin. Minä tahtoisin, että minulla olisi henkinen pääoma. Sellainen kahva, johon aina voi tarttua. Niin, että vaikka häviäisin kaikki rahani sille typerälle, möhömahaiselle junapelurille, jota elämäksikin kutsutaan, aina löytyisi vielä se peruspääoma, jokin, jolla tulla toimeen.

Antakaa kun selitän.

Joku on se viulistityttö. Vinguttanut siitä asti, kun oppi kävelemään. Ei haittaa, vaikka matematiikan koe menisi penkin alle tai vaivalla vaivattu pullataikina ei koskaan nousisikaan. Kaikki tietävät, ettei hänestä tule insinööriä, eikä hän ole leipuri. Hän on viulisti. Sen hän osaa. Hän voi vetää jalkapallopelissä kymmenen kertaa omaan maaliin olematta epäonnistuja. Hän osaa soittaa viulua. Ja jos hän osaa vielä jotain muutakin, niin se on vain bonusta. Plussaa, pirkkaa, plussaa, pirkkaa. (Suokaa anteeksi typerät televisiomainosassosiaationi.)

Mutta tajuatteko? Sillä viulistitytöllä on takaportti. Taito, johon turvautua. Jokin, josta pitää kiinni silloin, kun maailma tuntuu sortuvan ympäriltä.

Minäkin haluan henkisen pääoman. Tietenkin useampi taito on parempi kuin yksi, sillä voihan viulistityttömmekin saada elinikäisen rasitusvamman jousikäteensä. Vaan ei huolta, hän on tietenkin MYÖS ilmiömäinen taitoluistelija.

Kaikki tuntuvat olevan vähintään kahden taidon paketteja. Tuo soittaa harmonikkaa ja tanssii balettia. Tuo pelaa jääkiekkoa ja soittaa kitaraa. Minä istun paskalla ja syön purkkaa. Moi vaan.

Minusta on surullista, että häilyvämmät taidot, kuten sosiaalinen älykkyys ja empatiakyky, jäävät usein konkreettisempien varjoon. Jaakko Jääkiekkomestari voi todeta ohimennen, että juoksimpa tuossa kouluni parhaan coopertuloksen, ja nousta sitä kautta statuksessaan kymmenen pykälää ylöspäin tavallisessa keskustelussa. Mutta kuinka käy Emmi Empatiakykyisen? Ei hän voi heittää samaan myllyyn, että hei, helpotimpa tuossa serkkupojan oloa pitkällä, syvällisellä keskustelulla. Vai voiko? Ei hänellä ole omista taidoistaan ansioluetteloa esitettävänä.

Tietenkin, jos Emmillä on paljon kavereita, hänen keskustelutaitonsa tunnetaan laajalti. Mutta entä jos Emmi muuttaa toiseen kaupunkiin? Kokonaan uuteen ympäristöön, josta olisi nopealla itsensä esittelyllä hankittava kavereita?

Nuorten maailmassa vallitsee tiukka poikki ja pinoon - järjestelmä.

 Tolla on liikaa meikkiä, se laitetaan lissupinoon. Sieltä se löytää kavereita ja oman paikkansa, siellä sillä on pillifarkuissaan hyvä olla. Ton farkut lököttää, laitetaan se koviskansioon. Tolla on keskivartalossa vähän ylimääräistä, se on sitten se läski. Ja joo, tolla on lasit ja se sai kokeesta kympin, se on se älykkö.

Kaikki kapeutuu. Lissun on hyvin vaikea ryhtyä vaikkapa ympäristöaktivistiksi tai ottaa luontoretkellä kastemato käteen. Ja entä, jos älykkö tahtoisikin välillä vetää örvellyskännit? Kuka kuuntelee läskin mielipidettä uudesta salaattibuffetista keskustassa? Kuka tarjoaisi terveysintoilijalle karkkia?

Tietenkin roolit luovat turvaa. Ne ovat kuin seinät, joiden sisään oma pieni ulosanti rakennetaan. Tässä olen minä.

Mutta kun minä on niin paljon muutakin. Läskillä voi olla mielenkiintoisia ajatuksia sosiaalipolitiikasta,  älykkö voi haaveilla salaa tatuointitaiteilijan urasta. Minä on kokonainen maailma vivahteineen ja vajavaisuuksineen, eikä yksikään ihminen ole niin pieni tai sileäreunainen, että mahtuisi vain yhteen muottiin.

Luokittelemattomana yksilönä eläminen vaatii rohkeutta. Pahimmillaan sitä voi erakoitua, muuttuia kovakuoriseksi ja yksinäiseksi. Parhaimmillaan saa olla moniulotteinen oma itsensä ja näyttää muille ihmisille ja koko maailmalle, kuka oikeasti on. Nuoruusiässä ongelma vain tahtoo olla, ettei sitä aivan vielä tiedä, kuka on. Silloin luo turvaa olla vain "se iron maiden - fani" tai " se jääkiekkoilijapoika". Se riittää.

Ja myöhemmin, kun uskallusta on kertynyt, voi ryhtyä olemaan vaikka " se iron maiden - fani maastokuvioisissa villahousuissa" tai "se jääkiekkoilijapoika, joka lahjoitti kuukausirahansa itämeren suojelutyöhön". Koska meissä jokaisessa on sitä. Jotain ihan omaa.

Se tekee tästä maailmasta niin kovin rikkaan. Oikeasti.


Mutta oli miten oli. Minä olen vasta pieni. Minä tahdon olla erilainen, mutta tulla ymmärretyksi. Minä tahdon olla "se joku". Mutta minä en osaa. Minun henkinen pääomani on, että osaan seistä päälläni ja kuunnella, kuinka sadepisarat tanssivat. Että osaan sulkea silmäni ja kuvitella. Kun minun minäni on minussa, minulla on se kaikki. Mutta kun joku telinevoimistelijatyttö tai saksofonistipoika sattuu kuvaan ja hymyilee itsevarmasti, minun minäni murenee. Minulla ei ole sitä varmaa taitotaitoa, jonka taakse piiloutua. Minä olen vain minä. Ja toisinaan yhtä tyhjiin puristettu kuin ketsuppipullo.

Nyt. Nyt minä olen se ketsuppipullo. Hammastahnatuubi, jonka joku on taittanut keskeltä vain nähdäkseen, kuinka sisältä pursuaa. Minä olen luovuttanut luovuuteni, enkä keksi enää mitään lisää. Minä olen pienimuotoisessa kriisissä.

Matkamuistoja

Nyt kun ulkona on juuri niin heinäkuisen helteistä kuin toivoa saattaa (eli vettä tulee kuin saavista ja kylmä tuuli saa puunrungot palelemaan), niin minun mieleni halajaa ulkomaille. Ajattelin harrastaa pientä fiilistelyä ja muistella menneitä matkoja elämäni varrelta. Missä olenkaan käynyt? Mitä suositten ja mitä taas en? Missä haluaisin käydä?

Minulla on tylsää, joten tästä saattaa tulla pitkä postaus, valmistautukaas.


Minä en ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa matkustin ulkomaille kolmevuotiaana, kun minä, isä ja äiti menimme viikoksi Espanjaan, Costa del Soliin. Ilmeisesti koko juttu oli lähtenyt siitä, että meillä oli yllättäen hieman ylimääräistä huvittelulompakossa (minun vanhemmillani oli sellainen ihan oikeasti, he panivat rahaa sivuun riemulompakoksi kutsumaansa paikkaan), joten alettiin miettiä, mitä sillä tehtäisiin.

Äiti ehdotti Ikaalisten kylpylää. Isä parkaisi, ei nyt ainakaan sinne! Herranjestas, murretta suoltavien suihkumyssyisten mummelien sekaan, parfyyminkatkuiseen haaleaan porekylpyyn. Isä heitti espanjakortin pöytään ja se oli menoa sitten. Äidissä heräsi nuoruuden aikojen villi matkustelija, peloton turisti pohjoisesta. Me varasimme pakettimatkan Tjäreborgilta, hotellin nimi oli PYR.

Minä olin kuulemma ollut äärimmäisen skeptinen koko matkan suhteen. Epäilin äidin liioittelevan tapansa mukaan, kun puhuttiin palmuista ja hiekkarannoista. Me saavuimme kohteeseen yöllä, ja vaikka olin harvinaislaatuisen iloinen lapsi, pimeys ja espanjalaisella temperamentilla tööttäilevät autot saivat minut tirauttamaan pari kyyneltä.  Ensi töikseni minä kuitenkin halasin palmua. Saatoin luottaa vasta, kun omin silmin näin. Ja hotellihuoneessa olin kuulemma huudahtanut iloisen yllättyneesti, että täällähän on lavuaarikin! Pessimisti ei pety.

Matkasta muistan kolme isoa, hohtavaa kirjainta, PYR keskellä lämpöistä pimeyttä ja kantakapakkamme ison, möhömahaisen miehen, joka sekoitti isälle Cuba Librejä. Muistan, että minulle hankittiin turkoosi ankkapäinen uimarengas ja ämpäri ja lapio. Ja tietenkin muistan keskusaukion ison karusellin, joka pyöri aina iltaisin ja oli päivät kalaverkkoa muistuttavan suojapeitteen alla. Minun suosikkini eläinhahmoista oli suuri, tumma härkä, jota kävimme päivisin aina tervehtimässä. Muistan, kuinka melkein viimeisenä iltana uskalsin mennä karuselliin ilman äitiä. Karusellimies antoi minun aina ajaa monta kierrosta yhden hinnalla. Muistan vaaleanpunaisen mekkoni ja kukkakuvioisen lippalakin, joka unohtui lentokentälle. Muistan, kuinka se harmitti.

Kun olin neljä, me kävimme taas Espanjassa, riemulompakkorahoilla, kuinkas muuten. Minä sain nallepäisen uimarenkaan. Ja kun olin viisi, me kävimme Italiassa, sateisen huhtikuun suojissa. Siskoni ja veljeni tulivat mukaan ja se matka jäi mieleeni hauskimpana kaikista. Veljeni roikotti minua nilkoista jyrkänteeltä ja vesisade huuhtoi maisemaa etu-ja takaperin. "Hotellimme" oli rivitalonpätkä vähän kulahtaneessa kylässä, josta mieleeni jäivät lähinnä hellyyttävät kulkukissat. Hotellin ravintolassa katto vuoti, lämmityslaite oli rikki ja pizza oli jäässä. Meitä nauratti, ainakin jälkeenpäin. Sinä ainoana päivänä, jona aurinko uskaltautui kylmän kuulaana ulos pilvilinnastaan, minä ryntäsin uima-altaaseen. Sitten äiti joutui viemään minut tulikuumaan suihkuun lämpiämään, koska kerroin olevani huumeessa. Taisin tarkoittaa kohmeessa, mutta hälläkö väliä.

Sitten, kun olin seitsemän, me kävimme Ruotsinristeilyllä.

 Ja kun äiti täytti 50, se vuokrasi talon Ranskasta.
 Englanninkielinen pariskunta oli aivan ihana ja vanha talo suorastaan suloinen. Pihalla oli vanha umpeenkasvanut kaivo ja ympärillä levittäytyivät viinitarhat ja viljapellot. Me vuokrasimme sinisen auton ja kävimme tutustumassa lähialueen linnoihin. Herkkusienimuseossa emme käyneet.
Sen sijaan kokkasimme tuoretta parsaa talomme pikkuruisessa keittiössä ja uimme hedelmäpuutarhassa uima-altaassa, joka oli meidän ja vuokraajapariskunnan yhteinen.

Tuoksulajitelma, jota kaikki yrittivät vuoronperään syödä.

Sitten, kun olin yhdeksän, me kävimme sekä Roomassa, että Berliinissä. Äidin hyvä ystävä täytti 50 Berliinissä ja me juhlistimme häntä hotellissa, jossa oli peräti 39 kerrosta! Aleksanderplatzilla isä intoutui kuvaamaan tv-tornia ja tietenkin kävimme katsomassa myös murtuneen muurin riekaleita, sekä toisessa maailmansodassa puhkipommitettua vanhaa kirkkoa, jota berliiniläiset nimittävät lahoksi hampaaksi.

Roomassa oli mukavaa myös.

Äiti sen randomsuihkulähteen edessä, jota luulimme Fontana di Treviksi.

Nyt minä lopetan, ettei venähdä ylipitkäksi. Olen minä matkustellut vielä muuallakin, ainakin Prahassa, vielä kerran Espanjassa ja viimeksi Kreetalla. Sieltä minulla on vähän tuoreempia muistoja ja kuvia, jaan ne kanssanne joskus!

<3