Pölliksen päivä

MOI.

Tänään mä keksin mun blogille lempinimen. Pöllis. Mä käyn päivittämässä vähän Pöllistä. Onx Pöllikseen tullu kommentteja? :DD

Tänään mä olen vaan istunut autossa ja nukkunut niska vähän vinossa, kirjoittanut Kaneliinia uuteen kirjaan ja syönyt. Se pitää aina mainita, koska se on aina päivän merkittävin aktiviteetti. Mums mums ja rouskis rouskis. Puuh.

No kyllä me käytiin Iittalassa katsomassa Naivistisen taiteen näyttely, joka oli IHANA. Upeita, sympaattisia teoksia. Juuri mun makuuni. Vaareja, polkupyöriä, kissoja ja kuutamoita. Pingviini pyörivässä pallotuolissa. Sekahedelmäpuita ja piparminttupolkuja. Hämmästyttävää värienkäyttöä. Hengästyttävän hienoja tauluja.

IIttalassa asuu myös muuan supermummu, lähemmäs 90-vuotias kaveri, joka jaksaa ottaa vieraat vastaan säällä kuin säällä ja muistella menneitä ja suunnitella tulevaa ja päivitellä nykyistä. Taisi käydä vesijumpassakin 85-vuotiaaksi asti. Ihana tyyppi. <3




Me syötiin päivällistä äidin kanssa lasimuseolla. Ei ollut buffettia, ei. Piti tilata annos. Mutta selvisimpäs. Mä alan olla aika valmis paketti, niin fyysisesti kuin hengellisestikin. Aamen.

Mä siedän mun kehoanikin entistä paremmin. Vaikka se muuttuu. Suuntaan, josta en pidä. Mä siedän, ja se on ratkaisevaa. Mä hymyilen, vaikka sitten irvistyksen läpi.

Mä kadehdin yhä luunlaihoja kehoja. Osa minusta ainakin kadehtii. Mutta vielä paljon enemmän mä kadehdin lihaksikkaita, terveitä, onnellisia ihmisiä. (Joo en väitä, että lihaksikas ja terve olisi aina onnellinen, mutta.) Mä haluan olla vahva. Entinen, vahva itseni. Se urheilullinen tyttö.

Mä haluan olla joku, joka jaksaa tehdä asioita ja voi huoletta ahtaa vaikka vaaleaa leipää ja voita. Joka hymyilee aidosti ja jolla on melkein koko ajan paljon tekemistä. Joku, joka nauraa kovaa ja kehtaa käyttää ihonmyötäisiä vaatteita, joku empaattinen ja kaunis. Joku, joka osaa pelata sulkapalloa, vaikkapa. Joku, jolla on kavereita ja menoa ja vapautta. Ja hyvä jäätelömaku. Vaatemausta ei niin väliä.

Mä haluun. Ja mä aion. Vielä joku päivä.

Iloinen itikka Ikaalisissa - siis minä

Iltaa.

Mä istun punaisen mökin yläkerrassa, sormet vähän kohmeessa, raitasukkikset jalassa ja iltapalan yhteydessä juodun nutrismoothien maku vielä kitalaessa, koirankarvoja tyynyllä.

Mun tukka tuoksuu Kyrösjärveltä. Radiosta tulee tangomarkkinat. Ilta on viileä ja sininen, järvi levittäytyy heti ikkunan alla ja tuuli suhisee koivujen lomassa.

Mä majoitun äidin kanssa äidin hyvän ystävän luona Ikaalisissa. Ne höpöttää vielä alakerran kuistilla punaviinilasillisten kanssa, puhuu maailmaa paremmaksi. Minulla on vähän vilu, vetäydyin yläkerran makuuhuoneeseen.

Mun kamera sanoi itsensä irti jo aamulla ja laturi jäi osastolle, joten taidan tyytyä kuvailemaan tätä matkaa sanallisin keinoin.

Eilen perjantaina minä ja äiti lähdettiin osastolta heti aamupalan jälkeen suoraan ajamaan. Pysähdyttiin Hämeenlinnan kohdilla teellä. Ostettiin äidin ystävälle viemisiksi pari vähän nuupahtanutta pirkka-Gerberaa, mutta suurella ajatuksella.

Äidin ystävät ovat yleisesti ottaen aina hyviä kokkeja. Nautimme lounaaksi erinomaista kanawokkia. Minulla meni ensin pasmat vähän sekaisin, kun tarjolla oli vain kevytmaitoa. Ja leivän päälle laitettiin VOITA, kuten maalla on tapana. Nielin kuitenkin ahdistukseni ja kaiken muunkin, viimeistä murua myöten. Tunnen itseni yhä terveemmäksi. En enää kaipaa sairautta tukemaan (lue; tuhoamaan) persoonaani.

Lounaan jälkeen askartelin tekemisenpuutteessa parit isoäidinneliöt. Ja välipalan jälkeen minä ja äiti lähdimme äidin entisen työpaikan, Pohjois-Satakunta - paikallislehden toimitukseen katsomaan lehden 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettyä valokuvanäyttelyä.

Siellä oli tarjolla auringonpaistetta, samppanjaa, mansikoita, täytekakkua ja ystävällisiä ihmisiä äidin nuoruusajoilta.

Illalla vielä saunottiin ja leikin naapuruston poikien kanssa Kirkonrottaa parkkipaikalla. Iltapalan jälkeen äidin ystävän poika halusi opettaa minua pelaamaan Fifa kolmeatoista äksboksilla. En oppinut. Sen sijaan Kinecktin keilauksessa musta tuli ihan hyväkin.

Naurettiin ja höpöptettiin paljon. Menin nukkumaan vasta puolilta öin, alakerran yönsiniseen makuuhuoneeseen.


Tänään olen harjoitellut lyömään pesäpalloa (en osunut), ottamaan sitä kiinni (melkein yhtä huonolla menestyksellä) ja osumaan sulkapalloon (en tainnut osua siihenkään). Lisäksi olen käynyt uimassa järvessä ja saunonut. Lounasta söin buffetissa (uunilohta ja perunaa, jälkkäriksi mangokiisseliä. Vähän ylihinnoiteltua, mutta ihan hyvää.)

Päivällisellä olen selvinnyt mm. sinihomejuustotäytteisistä herkkusienistä. Alan olla itsestäni aika ylpeä.

Nyt Ketipinor laittaa silmäni kiinni. Ja hampaatkin ovat vielä pesemättä. Hyvää yötä, hömötiaiset, nukkukaa hyvin.

Pillittäjäkuoriaisen päivä

MORO.

Tänään oli hoitokokous. Mä vaan itkin. Taas. Mä en tajua, mikä siinä on. Aina mä ajattelen olla aikuismainen ja järkevä ja rauhallinen. Jopa vähän kylmä, sellainen viileän etäinen, etujeni valvoja. Aina mä onnistun aluksi. Kun puhutaan vain mun motivaatiosta ja sen aitoudesta ja mun unelmista ja yleisfiiliksestä. Mutta sitten, kun ruvetaan puhumaan mun painosta, mä rupean pillittämään.

Se on jo niin hirveän hirveä. Hirveän korkea. Eikä mun lääkärille riitä vieläkään.

Se oli nyt viikon verran pysyt samana.

"Ateriasuunnitelmaan olisi nyt hyvä tehdä lisäys."

LISÄYS? Taas? Mulla on jo perusruokavalio, nutrishotti ja 4 dl täydennysravintojuomaa. Mihin sinne enää mitään lisäyksiä mahtuisikaan?

Mä pillitin kuin vauva. Ja säästyin lisäyksiltä.

"Näin hoito-ohjelman rakenteeseen ei voida myöskään tehdä muutoksia."

Ei pitempiä ulkoiluja, siis. Mulle ehdotettiin yhtä täydennysravintojuomaa lisäykseksi. Olisin saanut 2 x 30min ulkoilut. Mutta en mä pysty. Täällä on potilaita, joilla on 2 x 30 min, eikä yhtään nutria. Epäreilua! Väärin! Mä haluan vinkua ja potkia kuin pikkulapsi karkkikaupassa. Mutku mä haluun!

Viikonloppuna me mennään äitin kanssa autoilemaan ympäriinsä. Mennään käymään Ikaalisissa jossain kutsuvierastilaisuudessa ja poiketaan matkalla katsomassa yhtä vireää supermummua ja äidin ystäviä.

Viikonlopun aktiviteetit on siis syömistä, syömistä, autossa istumista ja syömistä. Mitenköhän mä siitäkin selviän?

Luultavasti masentumalla ja käpertymällä kuoreeni, nurtipullo toisessa ja unikaveri toisessa kädessä. Kulmakarvat niin syvällä silmien päällä, että katse jää varjoonsa, kuolee pois. Mä haluan pois.

Mitäs kivaa tänään tapahtui? Lettuja lukuunottamatta. (Niistäkin nimittäin nautittiin taas tänään.)

Mun veli kävi ensimmäistä kertaa täällä kattomassa mua. Ja sisko ja äiti ja isäkin. Me pelattiin mölkkyä kuin paraskin perhe-idylli. :D Oli hauskaa, tulin toiseksi.

Ja aurinko paistoi, oli kaunis sää. Se synnytti osin haikeita fiiliksiä. Hietsussa valmistellaan huomista Rock the Beach - tapahtumaa, niiden chekingit kantautuu hyvin tänne asti.

"Yks kaks, eiku..." *kovaäänistä tusinamusiikkia kaiuttimista*

Päivät matkii toisiaan kuin jossain äärimmäisen mielikuvituksettomassa "Seuraa johtajaa" - leikissä. Mulla ei ole mitään mistä kirjoittaa. Aivot kutistuu.

Mä olen nihkeä villapaita ja tää paikka on liian kuuma pesukone. Paitsi etten mä kutistu, mä leviän. Mutta noin muuten. Mä olen piparkakkutaikinaa ja tää paikka on kaulin. Paitsi etten mä litisty, mä... no, te tajusitte jo.

Katsokaakin, että nukutte hyvin. Mäkin yritän. Ainakin mä nukun, se on varmaa. Näen levottomia unia steppaavista majavista, kummituskartanoista ja uimahousuisista Dumbledoreista. Monikossa.
Sekoittaakohan ne mun nutreihin LSD:tä?

Ötyä. <3

Junnaava jumpperiasuinen juotikas - siis mä

Morjens.

Kaikki tuntuu tänään paksulta. llma on kuin hammastahnaa, posket kuin mustalla kissalla. Virkkauslankakin on paksua, oranssia kuin sen mustan kissan karvainen oksennus. Tai appelsiiniananaksen makuinen täydennysravintovalmiste.

Minun edellisyöllinen uneni oli paksu sekin, syvä kuin lampi, harras kuin rukous. Näin unta vaikka mistä. En vain enää muista mistä.

Minun elämäni on kuin jumppapallo. Kun sen päälle istuu, se menee lyttyyn.

Tahmainen olo. Vaikka kävin illalla suihkussa. Varmaankin johtuu tästä hiostavasta kelistä. Jokainen on tahmea joutuessaan hengittämään hammastahnaa.

Minä en pääse eteenpäin. En uidessani, en kävellessäni, en elämässäni. Minun lääkäriäni kiinnostavat lähinnä lääkkeet ja niiden määrääminen. Minä kärsin masennuksesta, koska näköalattomuus tappaa luovuuden. Minun painoni junnaa, ajatukseni samaten. Tahdon ETEENPÄIN.


Mitä teille kuuluu?
 Anonyymit ampiaiset, lukijat, ohikulkijat?
Mitä teidän päässänne liikkuu?

:))

Minkälaisen postaamuksen tekisin? Mistä te tahtoisitte lukea?

Hippii. Plöts.

Mansikanmakuinen masennus.

No heipusti hei.

Juhannuksen jälkeiset viilikset. Jotenkin tyhjät, apeat, tylsät, merkityksettömät. Yöhoitajien avainnauhat kilisee ympärillä ja kaurapussit pyörii mikrossa, kaikki on samaa vanhaa, pientä ja periksiantamatonta, tympeää.

Mä olen oikeasti masentunut. Mikään ei tunnu miltään. Mun peruspositiivisuus on hukassa, en tunne itsestäni kuin hyllyvät pakarani, olen valittava, mielekkyyden missaava muumio.

Mä en tahdo masentua, mutta en voi mitään. Vauhdilla muuttuva vartalo, itseään kiertävät ja kallon seiniin törmäilevät ajatukset, taitojen tylsyminen, kuluminen, katoaminen. Kaikki. Mä vaan nukun. Tuntuu, etten pysty muuhun. Silmät menee kiinni, katse tuijottaa tyhjyyteen.

Mä olen niin hirveän yksin. Yksin itseni kanssa.

Mulla on äiti, joka rakastaa, huolehtii, hössöttää, hämmästelee, häslää ja häärää aamusta iltaan. Ihana, kamala, tärkeä äiti. Yksi maailmani kulmakivistä.

Mulla on isä, joka ei höösää ja huolestu, mutta  pitää huolta. Isä, joka juo ja piereskelee ja kiroilee itsekseen, mutta on silti maailman paras. Omalla tavallaan viisas, rauhallinen ja järkeväkin. Taitava ja taiteellinen. Mun tukipilarini.

Mulla on sisaruksia, jotka osaa nauraa oikeissa kohdissa ja tehdä päivistä pikkuisen kauniimpia olemalla vaan. Siskoja, jotka ymmärtää tai ainakin tekee kaikkensa ymmärtääkseen ja veli, joka vitsailee, mutta välittää. Mulla on kaksi hienoa enoa sympaattisine pesueineen. Mulla on filmaattisia serkkuja, hullu täti, monta melkein mummua. Perhetuttuja, äidin ystäviä. Mulla on ihmisiä.

Mulla on kai keskimäärin kolme kaveria. Ystävää. Ainakin mulle rakasta ihmistä, jotka on jaksanu tän helvetin rämpimisen mun rinnalla kuin ritarit. Kiitos.

Mä kaipaan mun ystäviä. Mä kaipaan jotakuta, joka sanoisi, että ei se mitään. Pitäisi kädestä. Nauraisi mun kanssa surkeille vitseille ja parantaisi maailmaa sadekatoksen alla, kävelisi sukkasillaan ruohikossa, juuttuisi vauvakeinuun ja ostaisi bussirahoilla jäätelöä. Tekisi kaikkea hullua ja järjetöntä ja HAUSKAA. Mun kanssa. Pitäisi musta, muna. :D Voihan muna. Tarkoitan minuna. Pitäisi minusta sellaisena kuin olen, rikkinäisenä, vaikeaselkoisena, omiin pohdiskeluihinsa hukkuvana. Hattupäisenä hummerina.

Jos mulla olisi porukka, joka ottaisi mut vastaan, ihan minuna, vailla vaatimuksia. Jos mulla olisi porukka, jossa seistä päällään sateessa ja valittaa: "Taas isä juo, taas äiti osti vääränlaista margariinia ja huolehtii etukäteen siitä, mihin parkkeeraa auton ensi uutenavuotena. Mä en kestä niitä."

Jos mulla olis joitakuita, joiden kanssa suunnitella yhteistä reppureissua tai festarimatkaa. Onko mulla? Mä toivon, mutten uskalla toivoa. :)


Toinen ongelma on mun katoavat taidot. Ne syö mua. Sitä mukaa, kun mä syön, mua syödään. Mitä enemmän mä syön, sitä vähemmän mulle jää.

Mulla on nyt lupa käydä uimassa, kerran viikossa. Se on hirveää. Joka kerta sujuu huonommin kuin edellinen. Mä olen tervassa rämpivä rapu, se hiton hattupäinen hummeri, läski ja löysä. Mun selkä taipuu kaarelle ja tekniikka kusee, hengitys ei kulje ja aivoissa surisee. Ihmiset kattoo mua alentuvasti tai säälien, ui ohi.

Mä tahdon mun lihakset takaisin, mä tahdon mun keuhkot ja taidot ja tekniikan. Mutta miten? Mä olen niin yksin, niin eksyksissä!

Ihan niin kuin seisoisin tunnelissa, säkki päässä, vilunväreet selkäpiissä ja piikkilankaa nilkkojen ympärillä. Huojun. Mutta en kuole. Ahdistukseen ei kuole.

No, juhannus meni. Oli kaunista. Otin paljon kuvia ja olin mökkeilemässä. Nyt sitten vain katsotaan, mitä tuleva viikko tuo tullessaan. Avoimin mielin.

Kumpa tää masennus vaan jättäis mut rauhaan. Mä en halua sitä. Se on kamala, se nukuttaa ja turruttaa, hukuttaa, kuristaa.

Happee.

Vierivä ajatuspallo

Perusaloitus. Mua ahdistaa, mua ahdistaa. Mua oksettaa, mua itkettää. Mulla on tylsä olo. Tarpeeton.

Mä odotan. Mä istun ja hyväksyn. Kaikki ne mun kehossa tapahtuvat muutokset. Kaiken, mikä tapahtuu mun PÄÄSSÄ, kaiken sen, mikä on vielä tuskallisempaa.

Mun vatsassa kuplii, päässä porisee. Jalkojen alla osaston lattia elää omaa elämäänsä; kopisee ja mutisee itsekseen, tekee tulkintojaan ihmisten ahdistuneista jalkapohjista. Televisiossa Simpsonit sekoilevat taas, Homerilla menee vaihteeksi huonosti. Voi, minä tunnen itseni Homeriksi. Do'h.

Nolla sata sata, sieltä löytyy kaikki. Antakaa minulle puhelin. Tahdon kaiken.

Tai no, pelkkä onni riittää kyllä. Pelkkä onni, se on kaikki. Kumpa uskaltaisin antaa itselleni luvan olla onnellinen. Onnellinen läski, taidoton pullaposki, sympaattinen tohelo torvi. Kumpa voisin antaa itseni olla onnellinen vailla kaiken maailman onnellisuuskriteereitä, sitä ja tätä ja tuota. Ihan itseisarvona.

Onnellinen kaikesta huolimatta. Onnellinen osastolla, vailla omaa päätäntävaltaa, ruokakellon kilinässä ja sekunneissa, jotka hiljaa venyvät tunneiksi, vanuvat kuin lasten automaatista ostama pilailulima. Minä en tahdo olla pessimisti. Minä tahdon olla optimistinen pikku idealisti. Pikku. En iso, isompi, isoin. Löysin. Vaikein.

On heikkoutta paeta ongelmiaan pienuuteen. On rohkeutta kohdata pelkonsa normaalina, ulkoisesti vahvana, pystypäin.

Jokainen on joskus epävarma. Jokainen on joskus heikko. Toiset pakenevat mielen pienuuteen, koulukiusaajat ja huligaanit yrittävät olla isoja ja pelottavia ja pahoja vain näyttääkseen maailmalle kuinka pieniä todellisuudessa ovat. Kuinka paljon apua ja tukea kaipaavat. Tarvitsevat. Ansaitsevat.

Niin kuin me kaikki. Minä suren yksinäisiä, niitä, joita kukaan ei kaipaa. Niitä, joille kukaan ei leivo piparkakkuja jouluna tai lähetä korttia syntymäpäivänä, joita kukaan ei kutsu juhannuksena mökille paistamaan makkaraa. Tai vaikka vain naapuriin katsomaan salkkareita. Tuntemaan itsensä tärkeiksi, olemassaoleviksi. On kamalaa olla pieni ja heikko ypöyksin. Se on tarpomista rajun tuulen halki vailla suuntaa, jota kohti mennä. Se on kamalan väärin.

Jokainen tarvitsee joskus toista ihmistä. Minä olen lähiaikoina tarvinnut hyvin paljon, hyvin tiiviisti ja usein. Minä yritin liian pitkään selvitä yksin, syksynroiskeisessa, läpäisemättömässä pimeässä. Minä luulin nauttivani juoksemisesta. Koulunumeroista. Minä luulin viihtyväni yksinäisyydessä. Minä uskoin, etteivät kaverit olleet minua varten. Minä uskoin pärjääväni.

Sitten minä pimahdin. Sanoin poks niin kuin innostunut kuohuviinipullo lakkiaisjuhlissa. Paitsi, etten minä ollut innostunut. Minä olin hyvin onneton.

Olen sitä yhä, mutta vähemmän. Olen löytänyt taas elämästäni asioita, joita varten taistella. Asioita, joita varten uskaltaa olla vahva.

Minä tahdon näytellä. Tahdon käsikirjoittaa ja ohjata muita ympärilläni ja heittäytyä tarinan vietäväksi kuin virtaan, niellä vettä ja pärskiä kuin keuhkotautinen, ottaa luovasta ilmaisusta kaiken irti.

Minä tahdon kirjoittaa. Saattaa Kaneliinin päätökseensä ja novellin toisensa perään, kirjoja ja muuta.

Minä tahdon kehittyä käsityöntekijänä, tahdon oppia ymmärtämään edes joitakin kaavoja. Tahdon jatkaa lelujen tekemistä ja myydä niitä eteenpäin.

Tahdon tehdä musiikkia, vaikken osaakaan laulaa, enkä oikein soittaakaan. Osaan tehdä biisejä.

Tahdon opiskella, oppia ja ymmärtää. Tahdon kouluttautua.  

Ennen kaikkea tahdon tehdä hyvää. Tahdon olla onnellinen ja tehdä pieniä asioita, jotka kasvavat suuriksi ja saavat muutkin onnellisiksi. Tahdon olla merkityksellinen, pala maailman järjetöntä palapeliä.

Ja sitten, tahdon rakastua. Oikeasti, palavasti, upeasti, kertakaikkisesti. Edes kerran.

Enkä minä voi, jollen tee itsestäni ENSIN sitä tavallista pullahuulta. Tuntuu kamalalta olla normaalipainoinen vailla normaalipainoisen tavallisen ihmisen meriittejä; liikuntaharrastuksia, ystäväpiirejä, koulumenestyksiä ja muuta. Elämää. Mutta ensin on saavutettava elämän edellytykset, raamit, kehykset. Sitten vasta maalataan kuva.

Ja minä näytän, vielä, minä näytän, että osaan maalata. Jonakin päivänä.




Tänään oli HoKo. Hmph. Sain juhannusloman, kyllä, mutta en EDELLEENKÄÄN pidempiä ulkoiluja. Tai ateriasuunnitelmaan vähennyksiä. Ajan kanssa....

Eilen kävimme Korkeasaaressa kastumassa sateessa. Huomenna on perheruokailu ja minua lastensuojellaan. Huomenna on välipalaksi TÄYTEKAKKUA. Tappakaa minut.

Ei, älkää sittenkään. Voisin kokeilla elää.

Kunhan vain päästätte minut jo kokeilemaan.

Voihan peruna.

Kaneliini, osa 4

// Kiitos taas ja taas, jos vain luet. :D Edelliset osat löytyvät tuolta ------->

Vain vähän matkan päässä Kaneliinin yksinäisestä ahdistuksesta, tiheäoksaisen kuusimuurin toisella puolen, seisoi vanha vesitorni. Se oli poistettu käytöstä aikaa sitten, se oli ruma ja rapistunut, sangen epäkäytännöllisesti rakennettu ja aivan väärässä paikassa. Kukaan ei ollut koskaan pitänyt siitä. Oikeastaan kukaan ei ollut sen rakennuttamisen ja käytöstäpoistamisen jälkeen suonut sille ajatustakaan, mikä oli omalla tavallaan vielä surullisempaa.

Vesitorni ei kuitenkaan ollut tyhjä. Vettä siellä ei ollut, vuosien saatossa hiljaa rapistunut säiliö piti sisällään enää korkeintaan hämähäkinseittejä, hiilidioksidia ja historian havinaan häipyviä huokauksia. Mutta ylätasanteella, pyöreässä tilassa, joka melkein muistutti huonetta, asui eräs vaari.

Vaari oli hyvin vanha ja kamalan vihainen, hänen valkoinen tukkansa sojotti pystyssä sen sinisen soppakattilan alla, jota hän aina piti päässään. Vaari ei suostunut käyttämään silmälaseja, ja kuulolaitteesta hän ei ollut koskaan kuullutkaan, mutta radiosta hän piti, hyvistä asiaohjelmista ja uutisista. Radio oli hänen tärkein kapistuksensa, sillä sieltä tuli merisää. Ja aivan, vaari ei pitänyt itseään vaarina, vaikka vuodet vaivasivat ja verottivat valveillaoloaikaa, hänen nimensä oli Ensio eikä mikään muu, se oli ensisijaisen tärkeää.


Kaneliini näki valon. Se tulvi ohuena kaistaleena kuusikon lävitse, pysähtyi ja hajosi haiveniksi pimeään, hipaisi Kaneliinin nenää. Valo oli kaunis. Kaneliini seurasi sitä.

Hän ryömi kuusien välistä kuin kettu, vaikka jalat olivat menneet jo kylmästä tunnottomiksi.

Valo tuli vesitornista, harmaan kivirakennuksen korkeimman harjan takaa. Kaneliini haistoi tuhkan, tukahtuneen palaneen käryn ja tuulen levittelemät roskat kellastuneella ruohikolla. Vaahteranlehtiä oli paljon, vanha kyhmyinen puu oli pudotellut niitä rykelmiksi ympärilleen.

Radion ääni kantautui vaimeana ylhäältä valon luota. Jari Sillanpää lauloi rakkaudesta. Kaneliini kuuli kuinka joku tuhahteli.


Ensio sammutti radion. Sitten hän näytti sille kieltä. Rakkauslaulut olisi pitänyt kieltää lailla jo kauan ennen Elvistä. Kaartin soittokunta soitti hyvin. Pääsääntöisesti musiikki oli turhaa. Radioon sitä ei ainakaan olisi tarvinnut ahtaa. Nuoret päättämässä. Kohta ne korvaisivat merisäänkin musavisailulla. Juontajat. Ne, joiden  puheesta erotti väkinäisen hammashymyn. Ension mielestä liiallinen hymyileminen kieli epäluotettavuudesta.

Nyt Ensio meni ikkunaan. Toisin sanoen hän kiipesi lieriömäisen muurin harjalle, valon luo. Valo alkoi käydä himmeäksi. Ensio oli unohtanut, missä hän tapasi säilyttää paloöljyä.

Yö oli tyyni. Ensio tähyili hätää kärsiviä laivoja, mutta kaikki vaikutti harmillisen rauhalliselta. Hänen valonsa tuikki lempeästi pimeässä; sen ansiosta kukaan ei ajautunut karille. Hän oli ylpeä valostaan, mutta toisinaan seikkailunhalu oli vähällä saada hänet sammuttamaan sen. Edes yksi, pieni onnettomuus, jonka selvittämiseksi hän kunnon majakanvartijana voisi tehdä kaikkensa. Kalastaja vailla vasenta airoa. Jollakolari. Alakuloinen hylje.

Silloin hän näki sen. Hänen majakkansa kapeassa valossa, syksyn pimeän syövereissä. Nainen valkeassa vaatteessa, aaltojen armoilla, ypöyksin. Hypotermiassa varmaankin. Ja hysteriassa. Vailla auttajaa, pelastettavissa.

Ension koko vanha vaarinvartalo sähköistyi kauttaaltaan siinä silmänräpäyksessä. Hänen partansa alkoi tutista.

"Älkää pelätkö!" hän huusi. "Apu on tulossa!"

Sitten hän laskeutui pyöreään asuinhuoneeseensa niin nopeasti, että kattila putosi hänen päästään, ja kahmi mukaansa köyttä, kuumavesipullon ja minttukaramelleja.

"Älkää liikkuko!" hän huusi laskeutuessaan tikapuita alas muurinharjaa. "Minä tulen!"

Ikävää oli se, että muuan vaahteranlehti oli sattunut putoamaan juuri Ension vesitornin ulkotikkaiden kahdeksanneksi alimmalle puola-askelmalle. Se oli ikävää, koska vaahteranlehdet ovat liukkaita.

Viuuuh, sanoi tyyni syysilma, kun Ensio putosi. Ensio itse ei sanonut mitään, hän hämmästyi niin kovin, että unohti säikähtää ja päinvastoin. Vasta laskeuduttuaan, oikealle nilkalleen, hän parkaisi. Kuin lokki.

"Halvatun pentele!"    Ne olivat voimallisimmat sanat, jotka hän tiesi. "Halvatun halvatun halvatun penteleen penteleen pen-"

"Päivää." Kaneliini oli juossut hänen luokseen. "Sattuiko setään pahasti?"

"Halvatun pentele!"

"Saako katsoa?"

Ensio sätkähti kauemmas ja uikahti, kun Kaneliini yritti tutkailla hänen nilkkaansa.

"Se on varmaan murtunut. Setä putosi aika korkealta."

"Minä sinun setäsi ole!"

"Ettekä isäni, ettekä äitini, ettekä isoäitinikään. Mutta teidän jalkanne pitää hoitaa."

Tilanne oli omituinen. Ensio tunsi itsensä äärimmäisen nöyryytetyksi ja vihaiseksi ja avuttomaksi. Hänen nilkkaansa koski niin, että hän oli vähällä pillahtaa itkuun. Kaneliini sääli äreää setää.

"Minä en tahdo."

"Mitä te ette tahdo?"

"Apua. Aih pentele! Tarkoitan, että menkää tiehenne. Saakutti! Häipykää!"

"Minä menen hälyttämään lääkärin" Kaneliini lupasi. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta Ensio tarrasi sairaalayöpaidan helmaan ja oli kaataa hänet nurin.

"Ei lääkäriä!" vanhus kähisi. Hänen pyöreät silmänsä olivat hieman samenneet, mutta siniset kuin meri. Katseen palo oli tummunut kuin hopea. Siitä kuulsi pelko.

"Mitä vain, kunhan ei... pentele... ei lääkäriä, ei."

"Miksi ei?" Kaneliini kysyi. "Lääkäri hoitaisi teidän jalkanne kuntoon."

Ensio hikoili kivusta; hänen silmänsä vuotivat ja nenänsä nyki; jalka oli kuin tulessa.

 "Koska minä karkasin", hän kuiskasi hampaittensa välistä. Se oli hänen kaikkein varjelluin, pyhin salaisuutensa, ja nyt hän joutui uskomaan sen tuolle typerälle haaksirikkoiselle, jonka hypotermiakin näytti hälvenneen.  "Minä karkasin niitten luota, halvatun pentele, minä karkasin takaisin majakkaan, kotiin Emman ja kissan luo, enkä minä aio mennä takaisin."

"Minä ymmärrän", sanoi Kaneliini. "Mutta ette te voi siihenkään jäädä. Jos annatte minun auttaa, ei ehkä tarvitse kutsua lääkäriä. Minä osaan sitoa, desinfioida ja lastoittaa. Olen tehnyt sitä paljon."

Ensio tuhahti. Sitten hän ulvahti, kun tuhahdus sai nilkan tärähtämään. Nainen valkeassa vaatteessa. Pah. Hän oli aina sanonut, että nainen merellä toi vain huonoa onnea (Emmaa ei laskettu, koska Emma osasi laittaa ruokaa).

Eikä naisen vaate edes ollut aivan valkoinen, kun lähempää katsoi. Siinä oli sinisiä pilkkuja. Ja tekstiä.
Sairaalapesula. Olipa omituinen iskulause. Sen täytyi olla vaatteen merkki. Merkkivaatteet, niistä hän oli kuullut, ne olivat muotia. Muoti. Nuorison juttuja.

Sitten vasta, Ensio tajusi.

"Sinä olet niitä!" hän karjaisi. Sairaala, sairaala, se merkitsi lääkäreitä ja imeliä, punaposkisia hoitajia, jotka nipistelivät häntä nenästä ja puhuivat vaipoista niin kuin hän niitä olisi tarvinnut, sairaala merkitsi valkoisia takkeja ja desinfiointiainetta ja liutaa typeriä ammatti-ihmisiä, jotka kuvittelivat tietävänsä kaikesta kaiken.

"Mikä minä olen?" Kaneliini kysyi.

"Hoitaja, päsmäri, kallonkutistaja! Tohtori, lääkäri, farmaseutti, ties mikä! Asiantuntija! Mene pois, minä en sinun mukaasi lähde!"

"En minä ole hoitaja", kielsi Kaneliini. "Minä olen Kaneliini ja minäkin karkasin sairaalasta. Ruumishuoneelta. Enkä minäkään tahdo sinne takaisin, mutta sukkahousuni minä haen."

Ensi oli varsin tarkkakorvainen vanhaksi, vihaiseksi, vaikkukorvaiseksi mieheksi, jonka toinen nilkka oli varmaankin murtunut. Hänen siniset silmänsä pyöristyivät.

"Sinäkin karkasit?"  Hän oli niin hämmäästynyt, että unohti kuulostaa kärttyiseltä.

Kaneliini nyökkäsi. "Tuuletusikkunasta. Nyt minulla ei ole paikkaa, minne mennä."

Ensio epäili. "Mistä tiedän, ettet sinä ole juoni?"

"Minä olen Kaneliini."

"Typerä nimi."

"Mikä sinun nimesi sitten on?"

Ja se riitti. Siinä samassa syksynpimeässä silmänräpäyksessä Ensio oli vakuuttunut Kaneliinin hoitajattomuudesta. Hoitajat eivät milloinkaan kysyneet hänen nimeään häneltä itseltään, he tiedustelivat sitä hänen päänsä yli toisiltaan ja tarkistivat sen sitten vielä rumasta muovilapusta, joka hänellä oli ranteessaan. Jos hoitajien täytyi kutsua häntä, he nimesivät hänet "höpönassuksi" tai "puppeliiniksi", hoitajille hän oli vain "meidän oma kärttyliini huoneessa neljätoista". Hih hih, sanoivat hoitajat. Pah, sanoi Ensio. Painokkaasti, paljonpuhuvasti, pah.

Pentele. Alkoi tuntua siltä kuin jalkaa olisi tökitty koivuhalon paksuisilla parsinneuloilla. Ensio vilkaisi pelastettavaansa, naista merihädässä, omituista, suorasukaista Kalinkaniinia. Tytön katseessa oli myötätuntoa, mutta ennen muuta päättäväisyyttä. Sellaista "asialliset hommat hoidetaan" - tyyppistä tarmokkuutta. Sisua. Siitä Ensio piti. Ja kas, neito oli liikkeellä paljain varpain. Sisua ei puuttunut, se oli selvää.

Jalkaa vihlaisi. Ensio teki päätöksensä. Hän ojensi kätensä.

"Ensio."

Kaneliini tarttui käteen.

"Kaneliini."








// KIITOS! jos luit, tai vaikka vain vilkaisitkin ohikulkiessasi. Jos luit, niin kerrothan toki, mistä pidit ja mistä et. Otan vastaan ihan kaiken, kommentteja on NIIN mukava saada! :))

Elämänkaipuu, tuo varsin vaatelias puulaji.

Minun on kylmä. Sisältä. Vaikea olo. Jotenkin niin KAUHEAN keskeneräinen, puolivalmis.

Tänään kävin rakkaan ystäväni rippijuhlissa vähän kääntymässä, hymyilemässä ja puhelemassa puolituntemattomille. Pomppimassa trampoliinilla polvenkorkuisten sukulaislapsien kanssa. Viihdyin. Kai. Ja tunsin itseni kovin keskeneräiseksi. Kovin vaikeaksi.

Minä olen ulkoisesti kuin kuka tahansa. Sisäisesti taidan olla ei kukaan.

Tämä elämä, tämä elämälle vieras sekamelska, tämä turhuus ja turhautumus. Minä en tiedä, mikä minussa on merkityksellistä. Minä olen väsynyt tähän kaikkeen.

Ensimmäinen viikonloppuloma vailla helpotuksia. Ensimmäinen viikonloppuloma kermakastikkeiden, salaatinkastikeiden, jälkiruokarahkojen ja paahtoleivän kera. Hampaiden takana maistuu taas lisäravinteelta. Se näyttää vauvan oksennukselta ja maistuu teollisuuden liukuhihnalta. Ja se tekee minusta turpean, turhan, tavallisen.

Minulla on melkein normaalipaino, mutta minulla ei ole elämää. Minä näin sen liukuvan ohitseni tänään, nauravan ja tanssivan mennessään. Minä näin ihmiset ympärilläni, iloiset, kesälomastaan juopuneet nuoret puolitutut rippijuhlissa, kesän, joka helmeili heidän kasvoillaan. Minä näin suunnitelmat heidän silmissään ja muistot heidän korviensa takana; kaiken sen, mistä elämä rakentuu; onnesta, vastoinkäymisistä, tapahtumista, tavoitteista, tuloksista. He nauroivat ja puhuivat paljon, elämä pursusi heistä ja minä tunsin itseni jättiläismäiseksi, sisältä pieneksi, tyhjäksi, tylsäksi, mitättömäksi. Minun elämääni kuuluu nyt ruoka ja syöminen, alituinen mussuttaminen ja painon nostaminen. Se on minun elämääni, minun tehtäväni, joka on melkein suoritettu.

Minun elämääni täyttänyt kupla on melkein puhkaistu. Sairaus viedään pois, minä työnnän sen tiehensä, ja jäljelle ei jää mitään. Minä palelen, makkaroistani huolimatta. Minä olen yksin itseni kanssa, mieleni on solmussa.

Minä olen syönyt, paljon. Sen olen hoitanut tunnollisesti, äidin valvovan silmän alla. On ollut kermakastiketta ja mansikkarahkaa, jälkiruokajugurttia, paahtoleipää, salaatinkastiketta ja silakkalaatikkoa. Me kävimme ravitsemusterapeutin luona torstaina ja vanhemmilleni tehtiin selväksi, mikä kaikki meidän viikonlopuissamme oli mennyt pieleen, kun paino oli kahdesta nutrista huolimatta laskenut. Ruuat olivat olleet liian kevyitä, kastikkeettomia, jälkiruuattomia. Leipä liian vähäkalorista, mehukeitto sokeritonta, levite kevyttä ja leikkele ohutta. Minä myönnän, että tiesin painon käytöksen johtuvan meidän ruuistamme, ainakin osaksi. Tuntui vain niin ihanalta päästä osastoviikon jälkeen kotiin vähän hölläämään. Ottamaan lomaa ahtamisesta.

Lisää kuvateksti

Nyt sekin on ohi. Äiti pitää siitä huolen. Ja isä. Isä, joka on nyt virallisesti alkoholisti, ja saa siihen apua. Isä, joka lupaa tehdä ruuista "entistä stydimpää kamaa".

Minun toiselle puolelleni ei anneta enää tilaa. Sille ei anneta enää mahdollisuutta toteuttaa itseään. Olen helpottunut. Minulla ei ole vaihtoehtoa. Ja vihainen, peloissani. Mitä nyt tapahtuu?

Tuntuu, että taitoni liukuvat minusta kauemmas sitä mukaa, kun paino nousee. Niiden merkitys vähenee. Minä en enää tunne itseäni, kun kiedon käteni ympärilleni. Tunnen kasoittain hallitsematonta massaa. Olen avuton. Peloissani.

Mitä minä tänään olen tehnyt? Syömisen lisäksi, siis. Olen ulkoiluttanut koiraa, kahdesti. Vaihtanut lakanat ja lakaissut. Käynyt niissä rippijuhlissa ja soittanut pianoa, aika pitkään. Siinä kaikki. Syöminen on vienyt kaiken muun tilan. Minulla ei ole elämää. Olen luuseri.

Miksi minä alun perinkään menin saireastumaan? Päästin elämän käsistäni kuin heliumpallon. Ja nyt katson, kuinka se katoaa horisonttiin, poukkoilee tuulen kieputtamana, vailla omaa tahtoa. Häipyy.

Osaston kanssa kävimme helsinkipäivän ilmaiskonsertissa ja söimme eväitä nuhjuisella viltillä kaatosateessa. Sielläkin ohiseni purjehti paljon elämiä. Anssi Kela iski silmää eturivissä kiljuville naisihmisille ja nuoret parit huojuivat nenät vastakkain järjestyksenvalvojien tuimien katseiden alla. Anna Puu lauloi kolmesta pienestä sanasta ja minä suljin silmäni ja käänsin kasvoni kohti kosteaa taivasta.

Ja vielä, kortti, jonka maalasin omahoitajalleni, joka lähti maailmalle. <3 Hän on viisas, luultavasti viisaampi kuin itsekään ymmärtää. Olen vain niin kiitollinen, kun sain tutustua häneen.

Haaste

Okei... :)                   

Ohjeet: Tämän pienen palkinnon on tarkoitus löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa MINUSTA:

1.  Olen toivoton pohdiskelija. En oikein osaa ottaa asioita yksinkertaisesti, vaan mieleni lähtee yleensä aina heittämään kuperkeikkaa ja punomaan köynnöksiä yltympäriinsä. Kaiken voi nähdä niin monella tavalla. Mustan ja valkoisen väliin mahtuvat kaikki sateenkaaren värit ja niiden kaikki sävyt. Huono tai ainakin hieman hankala puoli tässä on se, että sitä helposti putoaa omiin ajatuksiinsa, hukkaa punaisen langan, eikä heti löydäkään takaisin pintaan. Joskus olisi parempi nähdä peruna vain perunana, eikä yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen vertauskuvana. Kyllä minä hetkittäin osaankin. Elää jalat maassa. Harjoittelen sitä.

2. INHOAN kahvia. Sen kaikissa muodoissa. Juon mustaa teetä, kun tarvitsen kofeiinia. Kahvi on kuvottavaa, puistattavaa. Hyh. En pidä edes sen tuoksusta.

3. Olen tuoksuihminen. Elän nenälläni. Kaikista aisteistani hajuaisti on  kanavani mielikuvitukseen. Tuoksut tuovat mieleen muistoja ja vievät mukanaan erilaisiin tunnelmiin. Tuoksuja on kylmiä ja lämpimiä, turvallisia ja jännittäviä, tylsiä ja mielenkiintoisia. Jokaisella ihmisellä on ominaistuoksunsa, jonka erottaa parhaiten hiuksista.

4.  Olen surkea kaikissa pallopeleissä. Oli maila minkä muotoinen hyvänsä, niin minä en osu palloon. Myös ne pallot, joiden hutkimiseen ei käytetä mailaa, ovat pois pelistä.
Silti, kumma kyllä, minä rakastan erilaisia pallopelejä. Minusta ne ovat hauskoja. Pidän muistakin asioista, joissa olen suorastaan surkuteltavan säälittävä kuten suunnistamisesta ja Mölkystä, shakista ja sanapeleistä.

5.  Olen luontoihminen, varsinainen töyhtöhyyppä. Rakastan luontoa ja sen ihmeellisyyksiä; vuoria ja jokia ja kaikkialla kuhisevaa elämää. Tuulta hiuksissa ja hiekkaa kengissä ja eläimiä, ihania, tuhisevia ja pöriseviä maailmankansalaisia. Eläimet pitävät yleensä myös minusta. Lehmät ja lampaat tapaavat nuolla korviani kun kohtaamme. Yksi yritti myös syödä piponi. Minä tulen toimeen eläinten kanssa paremmin kuin ihmisten kanssa; ne ymmärtävät minua ja minä niitä. Niiden kanssa on helppo käydä keskusteluja elämänfilosofiasta, ne osaavat kiteyttää niin hyvin. Viherpeukaloni on kuitenkin keskellä kämmentä. En vain saa kasveja kasvamaan, ja jos saankin, niin tapan ne heti.

6. Osaan seistä päälläni, tehdä spagaatin molemmin päin ja laittaa jalat niskan taakse. En osaa heittää kärrynpyörää.

7.  Olin viimeksi oksennustaudissa 5-vuotiaana, heti vesirokon perään.

8.  En ole koskaan matkustanut Euroopan ulkopuolelle, edes maantieteellisesti. Haluaisin kyllä. Aasia ja Afrikka ja Etelä-Amerikka, sekä Australia ja Uusi-Seelanti kiinnostavat. Olen mielettömän innostunut vieraista kulttuureista ja eksoottisista elämyksistä. Kumpa vain joku keksisi ekologisemman vaihtoehdon lentämiselle.

9. Minulla on ollut korvareiät kaksi kertaa. Molemmat menivät umpeen heti, kun lakkasin käyttämästä harjoituskorviksia. Ja käytin niitä ihan niin pitkään kuin kuuluikin. Kolmatta kertaa en ole jaksanut enää yrittää. Käytän nipsutinkorvakoruja.

10. Kuuntelen ulkomaankielisiä radiokanavia ulkoiluttaessani koiraani. Kuvittelen sivistäväni itseäni ja oppivani kieltä. Tykkään myös juontajien äänistä.

11. En saa kieltä rullalle, enkä vinoon, enkä nenään. En myöskään punastu helposti ja itkeminenkin onnistuu vain oikein ahdistuneena tai vihaisena (Toisin sanoen vollotan melkein koko ajan. Aina kun en naura tai hymyile tai pohdi jotakin).



JA
   KYSYMYKSIIN...



 

1. Perinteinen autiosaarikysymys: Jos sun pitäs lähtee autiosaarelle, mitkä kolme asiaa ottasit mukaan?

-Hmm. Mitä tähän saa vastata? Jos on kyse konkreettisesta pikku saaresta keskellä valtamerta, niin ottaisin tietysti puhdasta juomavettä, työkalupakin ja ensiapupakkauksen. Se ei vain ole kovin omaperäistä. Mistä kolmesta asiasta en vain voisi luopua? Okei... Ottaisin kännykän, kirjoituskirjani ja penaalini. Minulla on iso marimekon penaali, joka on vähän niin kuin ensiapupakkaus; sieltä löytyy neulaa, helmiä, saksia, laastareita, kyniä, kumeja, nappeja, langanpätkiä... Minun penaalini on pelastukseni.

2. Entäs jos saisit kolme toivetta, mitä toivoisit (ihan mitä vaan)?
- Tällaiset on LIIAN vaikeita! Toivoisin, että ihmiset lopettaisivat roskaamisen. Sitten toivoisin, että vuodenajat olisivat sääolosuhteiltaan juuri sellaisia kuin niiden kuuluukin olla. Ja sitten toivoisin, ehkä kaikkein kiivaimmin, että isäni pääsisi ylitse menneisyydestään ja antaisi itselleen luvan olla onnellinen. (Ja muille myös.) 

3. Kuinka vanhaksi uskot eläväsi? Tarpeeksi vanhaksi kuollakseni onnellisena.

4. Sano kaksi hyvää asiaa inhokkivuodenajastasi.
 Syksyisin ilmassa on ihastuttava tuoksu ja luonto on väriloistossaan henkeäsalpaavan kaunis.

5. Jos olisit eläin, mikä olisit ja miksi?
 Tietenkin minä HALUAISIN olla pöllö. Tai sitten minä tahtoisin nähdä itseni delfiininä, koska ne ovat älykkäitä, viisaita, auttavaisia ja leikkisiä. Ehkä lähimpänä totuutta on kuitenkin koira. Viisautta ja hölmöyttä sopivassa suhteessa.

6. Kolme asiaa, joista pidät itsessäsi (ulkonäöllistä tai sisäistä)?
Pidän silmistäni, empatiakyvystäni ja mielikuvituksestani.

7. Lempitavarasi (yksi)?  Siniset puolihaaremihousuni, jotka ovat ikivanhat ja aika reikäiset, mutta ehdottomasti luottovaatteeni. Kai vaate on tavara?

8. Uskotko ikuiseen rakkauteen? Tottahan toki!

9. Oletko pessimisti, optimisti, idealisti vai realisti? Optimistinen idealisti, henkeen ja vereen, hattuun ja huiviin, paitaan ja peppuun. (Inhoan muuten sanaa peppu. Se on jotenkin imelä.)

10. Kerro unelmien poika-/tyttöystävästäsi (luonne ja ulkonäkö).
Hänen ulkonäöllään ei niinkään ole väliä. Kunhan hän pitää itsestään huolta ja kantaa itsensä. Hiustenväriä tai ruumiinrakennetta en nyt ala määritellä, kunhan sydän on puhdasta kultaa. Olisi mukavaa, jos hän olisi huomaavainen ja kohtelias, mutta ei lipevä. Reipas, reilu, rehellinen ja romanttinen boheemi röllipoika olisi kyllä aika ihana...<3
 

11. Kolme lempinimeä!
Pönti, Maisu ja Maijukkainen.


11 kysymystä seuraaville haastettaville:


1. Lempituoksusi?
2. Oudoin tapasi?
3. Jotakin, mitä isäsi/veljesi/isoisäsi on sinulle opettanut?
4. Oletko joskus murtanut jonkin luusi ja missä tilanteessa?
5. Ketä ihailet?
6. Mistä haaveilit 5-vuotiaana?
7. Kammoatko jotakin? Jos, niin mitä?
8. Milloin itkit viimeksi?
9. Edward Cullen ilmestyy ovellesi ja pyytää sinua ulos, miten reagoit?
10. Praha, Pariisi, Berliini, Rooma vai Alpit?
11. Jos saisit muuttaa yhden asian tässä maailmassa, minkä muuttaisit?

 
 

 

Ja haaste lennähtää seuraaville:

The best little girl in the world

little girl terrified

Silta yli synkän virran

Pienin askelin elämään

never give up!

Höyhenkeijukainen 

Höyhenen kevyt

Hideaway

Mielikuvitusystäviä 

 jennisfitlife


Yhdettätoista en vain löytänyt, vaikka etsin kuinka. Kaikilla ehdokkailla oli joko liikaa lukijoita tai he olivat jo tehneet tämän haasteen tai sitten päivittäneet viimeksi lokakuussa 2009. Joten näillä mennään; olen surkea luuseri. :D

 

Matkalla puolenvälin ristiaallokossa

Konsertissa oli kivaa. Nyt sormet ovat kohmeessa ja sukat tuoksuvat kostealta ruoholta, korvien välissä humisee sadepisaroiden epäsymmetrinen kahina. Anssi Kela on vaihteeksi syöpynyt tärykalvoille, mutta kestän sen.

Ahdistus möyrii vatsanpohjassa kuin ähkyyn itsensä ahtanut vanha myyrä, kaivaa käytäviä ja piileksii odottamattomissa paikoissa vain puraistakseen äkkiarvaamatta ja kivuliaasti. Minua kuitenkin ahdistaa eri tavalla kuin pitkään aikaan. Ehkä jopa eri tavalla kuin milloinkaan aiemmin.

Minua ei ahdista täysinäinen olo, leviävä takaruumis tai nutrinmakuinen ahdinko takahampaissa, painon nousun karvas jälkivivahde kitalaessa. Ei niinkään.

Minua ahdistaa tämä tämänhetkinen yksinäisyys. Minulla ei ole porukkaa, johon kuulua, valaa, jota vannoa.

 Minä en ole enää se parantumisvastainen anorektikkokakara, joka oksentaa osastoretkellä Kiasman vessassa ja piilottaa kermavaahtoa taskuunsa. Minä en ole, enkä halua olla. Kaikkea muuta. Sellainen on kuvottavaa, säälittävää, idioottimaista. Minä olen vaiheessa, jossa oma parantumisintoni on niin palava, niin kaikennielevä, että parantumisvastaisuus nostaa vihan sisälläni. Olen kuin feministi. Puolustan terveyttä. Minä en osaa enää samaistua ajatuksiin, joiden ainoa päämäärä on painon pudottaminen ja itsensä sairastuttaminen. Ajatuksiin, joissa sairas ja heikko ovat positiivisia adjektiiveja ja alipaino merkitsee ylielämää. Minä muistan hetket, joina jokainen, puolikaskin ajatus punnittiin  ja käytettiin tavoitteiden saavuttamiseen. Kuinka vesilätäköt kierrettiin aina kauemmalta puolelta ja kahta erikokoista luumua vertailtiin hedelmätiskillä kunnes höyry nousi korvista ja hulluus tunki lonkeronsa kaikkialle; ihmissuhteisiin, arvoihin ja periaatteisiin, elämänkatsomukseen. Minä muistan sen ajan. Ja juuri siksi, minä EN halua palata siihen.

Mutta en minä kuulu terveidenkään joukkoon. Minä en uskalla käydä ravintolassa, enkä voi huoletta ostaa jäätelökioskilta jäätelöä. En osaa käydä ostoksilla vertailematta kalkuunaleikkeleiden paksuuksia ja lounaskeittojen energiapitoisuuksia, minua pelottaa käydä sukujuhlissa, koska saatan joutua syömään kermakakkua. Minä pelkään omaa vartaloani ja sen muutoksia. Saan hirvittäviä, itkuisia itseinhokohtauksia, kun en jaksakaan uida fysioterapeutin sallimaa aikaa. Joudun tekemään jatkuvasti töitä kestääkseni itseäni ja ahdistustani, käyn jatkuvia keskusteluja vanhempien, läheisten ja hoitajien kanssa. Asun osastolla.

Iloiset, nauravat, kesäänsä viettävät nuoret ovat kaukana minusta. He pelkäävät minua ja minä heitä. Heidän elämänsä, oikea elämä, on käynyt minulle vieraaksi. Tämän puolen vuoden kamppailun tuloksena putoan kuiluun, väliin. En ole enää sairauden orja, osaan ajatella itsekin ja nautin siitä. En kuitenkaan ole vielä valmis, täysin terve. Tunnen itseni paljaaksi, avuttomaksi.

Hyvin yksinäiseksi.

Keskiviikosti

Nyt on keskiviikko. Bloggerin hallintapaneelin kalenterin mielestä nyt on tiistai, mutta se jääköön omaan arvoonsa.

Nyt on keskiviikko, minä olen Maija, kirpputorilta ostettu örrimörripaita ylläni ja aurinkokin melkein paistaa.

Minä olen Maija ja minulla on kirpputorilta ostettu pronssinen pöllösormus ja keltaiset nipsutinkorvakorut, minä olen Maija, ja tiedän kuka olen. Tiedän, mitä haluan ja MIKSI.

Minä heräsin vahingossa seitsemältä. Päätin vaihtaa lakanat ja tuulettaa ajatuksiani. Minä niin nautin lakanoiden vaihtamisesta, se on virkistävää ja ihanan järjestelmällistä. Minä en ole ihmisenä järin järjestelmällinen, se on helppo todeta vaikka vain kurkistamalla vaatekaappiini. Mutta kuten muuan tossujen oikeuksia puolustava yöhoitaja sanoo, se johtuu vain siitä, että olen taiteilija.

Pidän siivoamisesta, erityisesti pöytien pyyhkimisestä ja lakaisemisesta, mutta lattioita en osaa pestä. En myöskään osaa keittää kahvia, mikä on kuulemma selkeä puute.

Taas minä eksyin aiheesta. Piti sanomani, että tiedän taas, mitä haluan. Haluan olla minä. En sairauden, terveyden, toisten ihmisten ajatusten tai  merkityksettömien mielipiteiden sätkynukke. En tarkoita, että mielipiteet olisivat merkityksettömiä. Ne eivät kuitenkaan saa määrittää MINUN elämääni.

En tahdo olla määriteltävissä muutenkaan. Kun ihminen laitetaan muottiin, sitä alkaa käyttäytyä muotin vaatimien edellytysten mukaan. Oli muotti sitten koulukiusaaja, poliitikko, filosofi tai anorektikko. Tietenkin sitä itse pyrkii muottiin aluksi. Ei kukaan pakota sinua ilkkumaan koulukavereitasi tai puhumaan pehmeitä eduskunnan kyselytunnilla. Ei kukaan pakota sinua laihduttamaan.

Roolista on kuitenkin vaikea pyristellä irti. Kun muut ovat sisäistäneet sinut muotissasi, sinun ei oikein anneta enää muuttua. Ehkä Severus Kalkaroskin olisi joskus halunnut jaella koululaisille makeisia. Ympäristö ei vain antanut myöten.


Minulla on taas pää täynnä. (En ole juonut vettä väkevämpää, olen juopunut ajatuksista).

Minä haluan parantua, kuten sanottu. Ei, minä haluankin enemmän. Minä haluan olla TERVE.

Minä haluan kirjoittaa blogiini muustakin kuin tästä. Minä haluan kirjoittaa elämästäni. Ja minun elämäni ei ole tämä.

Minulla on positiivinen olo. On kerrankin suunta, jota kohti mennä. Elämä.

Melkein tähän hetkeen asti olen halunnut parantua sairastuakseni uudelleen. Paremmin. Laskeakseni painoindeksini oikeasti alas. Tullakseni kelpo anorektikoksi.

Nyt vasta alan ymmärtää, mitä todella tahdon. En tahdo leikata tätä sairautta pois elämästäni kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, koska se on jo osa minua. Se on antanut minulle paljon hyvääkin. Ennen kaikkea ymmärrystä.
En kuitenkaan MISSÄÄN NIMESSÄ anna sen määritellä minua enempää. En aio parantua sairastuakseni jälleen, vaan tullakseni terveeksi.
 
Terveydessä on kaikki, mitä minä tarvitsen. Kaikki, mitä minä ansaitsen. Niin kuin me kaikki.

Tänään on keskiviikko ja minä toivon, että sade taukoaa. Me menemme konserttiin ja syömme eväitä, jos kaikki menee kuten suunniteltu on.