Ja roskikselle maistuu - liiankin hyvin

Moi.                   

Nyt ajattelin kirjoittaa pienen (tai tiedä nyt sitten kuinka pitkän, minut tuntien...) postauksen ruokahävikistä. Aihe on minulle ekoihmisenä henkilökohtaisesti tärkeä. On järkyttävää, millaisia määriä täysin syömäkelpoista ruokaa lentää joka päivä roskikseen. Samaan aikaan suuri osa ihmisistä, jopa Suomessa, kärsii lähestulkoon nälkää.

Suomessa ketään ei onneksi jätetä yksin. Me olemme hyvinvointivaltio ja sosiaalihuoltomme toimii. On toimeentulotukia ja leipäjonoja. Jos sinulla ei ole kotia, saat kyllä katon pääsi päälle, vaikkei asuminen hääppöistä olekaan.

Paljon parannettavaa kuitenkin olisi. 

Suomessa syömäkelpoista ruokaa päätyy roskikseen noin 400 miljoonaa kiloa vuosittain. Miettikää. Kotitalouksissa heitetään ruokaa pois jopa kauppoja enemmän, mikä on järjetöntä. Kotitalouksien ruokahävikki on n. 120-160 miljoonaa kiloa vuosittain, eli noin 20-30 kiloa henkilöä kohti. Keskivertosuomalainen heittää siis hieman alle puolet omasta painostaan ruokaa roskikseen vuodessa.

 Vaikka minä periaatteessa kannatan kapitalismia, liiallisuus on aina liiallisuutta. Mennään vaikka tavalliseen supermarkettiin, isoista Prismoista ja Citymarketeista nyt puhumattakaan. Tarkastellaan vaikka juustohyllyä. Kymmentä erilaista Edamia. On vähärasvaista ja luonnonmukaista, laktoositonta ja erikoismaukasta. Viideltä eri valmistajalta. Suomalaista ja ulkomaista. Onko siinä oikeasti mitään järkeä?


Kaikki eivät edes tykkää Edamista. Joku valitsee leivänpäällysteensä Emmentalien runsaasta rivistöstä. Toinen suosii narskuvaa leipäjuustoa, kolmas ohittaa koko hyllyn ja sukeltaa sisään leikkelevaltakuntaan. Sitten Edamien Parasta Ennen-päivämäärät lähenevät vääjäämättä. Nuoren myymäläapulaisen iltapäivätuntien tehtäväksi jää liimailla punaisia "-30%" - lappusia itseään häpeileviin pikku Edameihin. Ja se taas aiheuttaa sen, ettei niitä taatusti osteta. Ei, vaikka aivan hyvin voisi. Jotenkin ihmisten takaraivoihin jää ajatus lappumerkityn Edamin huonommuudesta. He eivät kehtaa tunnustaa kanssaostajilleen olevansa kenties heikommassa taloudellisessa tilanteessa, josta lappumerkityn juustonkimpaleen koriin valitseminen kiistämättä kielii. Ja miten niin kielii? Minusta se voisi kertoa ennemminkin vastuullisesta kuluttamisesta. Jos perheessä kulutetaan Edamia tavalliseen leivänpäällystämistahtiin, niin juusto ehtii kadota parempiin suihin ennen päivämääränsä umpeutumista. Hyvää juustoa siis, tavallista halvempaan hintaan vain. Ja pieni ekoteko samalla. Miksi niin moni kieltäytyy tästä? Siksikö, että ne laput ovat niin rumia?

Parannusehdotus n. 1: Tehkää -30%-lapuista esteettisemmän näköisiä!

Minä voisin vaikka suunnitella hienompia. Niihin tulisi kiemuraisia kukkaköynnöksiä ja vähän lennokkaampi fontti...

Niin Edamimme päätyvät lopulta kaupan takapihalla seisoviin roskapönttöihin. Tietysti osa saatetaan lahjoittaa vaikka Hurstiin, Helsinginkadulle. Hyväntekeväisyyteen, toisin sanoen. Leipäjonoon. Ja jonot saavat kiemurrella pitkinä ja kärsivällisinä "parempien" ihmisten nenien alla ja aiheuttaa heille päänvaivaa. Pilata heidän katunäkymänsä karuudellaan. 

Parannusehdotus n. 2: Tehkää leipäjonoista esteettisemmän näköisiä!

Toisin sanoen: Lyhentäkää leipäjonoja!

Käytännössä perustamalla lisää ilmaisen avvustusruuan jakelupisteitä. Paljon lisää. Minun mielestäni jokaisen vähänkin isomman kaupan yhteyteen voisi perustaa sellaisen. Välimatkakin olisi niin lyhyt, etteivät nopeasti pilaantuvat elintarvikkeet ehtisi nuupahtaa. Ihmisille voisi jakaa tarpeita jugurteista ensiluokkaisiin cashewpähkinöihin. Ravintolat voisivat järjestää tähdebuffeteita, joissa pienellä summalla saisi ekologisesti hyödyntää ylijääneitä raaka-aineita nälkänsä tyydyttämiseen.

Ennen kaikkea, tästä kaikesta voisi tehdä TYYLIKÄSTÄ. Tähdebuffettien mainoksista mintunvihreän tai laventelinsinisen sävyttämiä. Tähdebuffetteihin kulttuuria, erilaisia esiintyjiä ja taidetta! Ja koska teemana on mahdollisimman pieni budjetti, esiintyjien täytyisi olla toistaiseksi tuntemattomia. Kun tähdebuffeteista tulisi suosittuja, esiintyjätkin pääsisivät kansan tietoisuuteen. Nuoret työllistyisivät. :)





















Entäs sitten ne oikeat buffetit? Ravintoloiden ja ennen kaikkea risteilylaivojen hulppeat seisovat pöydät? On

suorastaan kuvottavaa, miten ihmiset siellä käyttäytyvät. Vain, koska se on kuuluvinaan etikettiin. Joku on ilmeisesti joskus sanonut, että ruokaa "pitää" lastata lautasille tolkuttomasti ja jättää suurin osa syömättä. Otetaan neljä palaa paistia, syödään niistä yksi ja haukataan toisesta niin, ettei sitä varmasti voi tähteenäkään hyödyntää. Sotketaan lautanen kastikkeella, joka olikin pahaa, otetaan jälkiruuaksi isot palat joka lajia kakkua ja maistetaan niistä muutamaa. 

Se on naurettavaa. Vaikka elämme yltäkylläisyydessä, meidän ei tarvitse tehdä itsestämme kulutuspellejä. Vaikka kaikkea on yli tarpeen, voi silti yrittää elää säästeliäästi tai edes järkevästi. En tarkoita nyt sitä, että kahvinporot TÄYTYY käyttää kahteen kertaan, jos ei tykkää hieman laimeamman kahvin mausta tai että ylijääneestä riisistä TÄYTYY yrittää paistaa riisikakkuja. (Minä yritin. Niistäkin suurin osa lensi lopulta roskikseen, koska minä olin ainoa, joka oikeasti tykkäsi niistä.)

Tarkoitan, ettei tarvitse tieten tahtoen heittää syömäkelpoista ruokaa pois. Jos haluaa maistaa joka lajia seisovassa pöydässä, niin ottaa maistiaispalan verran jokaista. Kun tietää, ettei kuitenkaan tykkää kaikista. Eikä kuitenkaan jaksa syödä kaikkea. Tällaiset asiat opetetaan huolellisesti jo päiväkodissa. Maista ensin, ota sitten lisää.

Minä olen kuullut monia perusteluja liittyen ruokahävikkiin buffetissa.

"Se kuuluu siihen."

"Lautanen näyttää kauniimmalta täytenä."

"Jos tykkäänkin kaikesta ja en jaksa käydä hakemassa enää lisää."

"Jos en löydä pöytää uudestaan."

Ja kenties hauskin;

"Jos ne loppuu."

Kumpa loppuisivatkin. Kumpa joskus jonnekin ruokaa varattaisiinkin liian VÄHÄN. En tarkoita, että siihen pitäisi pyrkiä. En kannata liiallista nuukuutta, kun kerran varaa on. Minusta vain osoittaa ihailtavaa järkevyyttä olla törsäämättä silloin, kun törsäämisen varaa olisi.

 Parannusehdotus n.3: Opetelkaa käyttäytymään buffeteissa!

Vielä peruskoulussa ollaan nuukia. "Korkeintaan 5 lihapullaa/oppilas". Joissain työpaikkaruokaloissa tämä pätee myös. Sitä on kritisoitu paljon. Minusta se on ainoa järkevä tapa ruokaloiden ruokahävikin vähentämiseksi. Jos lasketaan, että jokainen ottaa ne viisi, voidaan tarvittava määrä laskea hyvinkin helposti.

 Ja sitten se kaikista suurin ruokasyöppö; Kotitaloudet.

Voitteko uskoa, että kotitalouksissa ruokaa heitetään roskiin jopa puolet enemmän kuin esimerkiksi kaupoissa? Ruokaa ostetaan liikaa ja se pääseekin pilaantumaan. Ruokaa valmistetaan liikaa ja säilömisen sijaan se heitetään roskiin. Ruoka onkin pahaa ja se päätetään hävittää. Ruokaa jää lautaselle. C'mon hei! Lautaselle? Kotona? Mummon vaivalla vääntämiä lihapullia? Jäikö buffettivaihde päälle?

Oli miten oli. Kotitalouksissa vuosittain roskiin heitettävän syömäkelpoisen ruuan hiilidioksidipäästöt vastaavat 100 000 auton ilmastovaikutusta. Rahasta nyt puhumattakaan. Heitämme ruokaa roskiin vuosittain 500 miljoonan euron edestä.  Mitä kaikkea sillä rahalla saisi? Muutaman kalliin auton nyt ainakin, heh heh.

 Ruuanvalmistuksen hiilijalanjäljestä ollaan huolissaan. Erityisesti viljely- ja tuotantovaiheessa päästöjä syntyy runsaasti. Pakkaus- ja kuljetusvaiheen päästöt ovat suhtteessa pienempiä, mutta merkittäviä. Kun mietitään vesistöjen suojelua, niin 30% vesistöjä rehevöittävistä päästöistä on peräisin ruuan tuotannosta. Kun ruokaa heitetään roskiin, kaikki sen valmistamisesta aiheutuneet päästöt on päästelty turhaan. Ja poisheittämisestä aiheutuu vielä lisää päästöjä.

Biojätteen maatumisessa vapautuu runsaasti energiaa. Minusta sen voisi kerätä talteen ja muuttaa vaikka sähköksi. Miksei? Enhän minä näistä juuri mitään tiedä, enkä yritä esittää asiantuntijaa. Olen vain pikkuinen, idealistinen maallikko.

Mieti hetki. Mieti, ennen kuin ostat jättipakkauksen, koska se tulee halvemmaksi. Ei tule, jos puolet lentää roskikseen. Mieti, ennen kuin keität varmuuden vuoksi kaksinkertaisen määrän perunoita. Ja kun kumminkin keität, niin laita ylijääneet jääkaappiin ja tee niistä pyttipannua niiden mummon lihapullien kanssa seuraavana päivänä.

Aina voi pakastaa! Pakastaminen on loistava keino. Sopii erityisesti keitoille.             

Leipä on ongelma. Ainakin meidän äidille. Ja varmasti monelle muullekin. Meidän äiti on sellainen pullahiiri, ettei se voi vastustaa tuoretta leipää. Niimpä se ostaa kasoittain uunituoretta, rapeakuorista leipää, syö pari palasta ja tympääntyy sitten, kun loput kuivuvat. Ja taas roskis laulaa.
                                                                                                          Leipä pilaantuu nopeasti, se kannattaa yrittää ottaa huomioon. Leivänkin voi pakastaa! Ei se siitä sen huonommaksi mene. Jos et osaa päättää, tahdotko ruisleipää, sämpylää vai paahtoleipää, älä osta kaikkia kolmea, et kuitenkaan ehdi syödä niitä ennen kuin ne pilaantuvat.



Maalaisjärjellä pärjää pitkälle. Ja luonto ja kukkarosi tykkäävät tästä.



Sitten olisi tietenkin vielä yksi aihio. Te saatatte nimittäin pitää minua tekopyhänä. Syömishäiriö ei tunnetusti ole mikään erityisen ekologinen sairaus.

Ruokahävikkiä syntyy runsaasti. Minä myönnän itsekin paljon sairaampana heittäneeni salaa täysin syömäkelpoista ruokaa menemään. Piilottaneeni ruokaa. Sotkeneeni lautasen reunoja, ettei tarvitsisi syödä kaikkea. Kun ruoka on vihollinen, sitä ajautuu tekemään kaikenlaista.

Sotkeminen ja ruuan poisheittäminen kuuluvat tähän olennaisena osana. Jotkut jopa ostavat ruokaa, pureskelevat sen ja sylkevät sitten pois tunteakseen itsensä kylläisiksi. Ekologisuus ei merkitse mitään. No, mikäänhän ei merkitse mitään, kun tarpeeksi syvälle mennään.

Nyt kun asiat ovat alkaneet taas merkitä minulle jotakin ja enemmänkin, ekologisuus on nostanut päätään. Minua raivostuttaa, kuinka valtavasti ruokaa osastolla heitetään menemään. Kun potilaalle annostellaan lautasellinen ruokaa ja hän kieltäytyy syömästä. Tai kun malliannokset lentävät pönttöön. Kun puuroa jää yli. (Potilaat ovat täällä kyllästyneet suolattomaan puuroon ja siirtyneet suosiolla mysliin).

Tästä syystä minä otan puuroa joka aamu, oli suolatonta tai ei. Ja periaatesyistä, en korvaa nurtilla. Oli kuinka vaikea ruoka hyvänsä. Ajattelen ekologisuutta. Ruokahävikin vähentämistä. Ja puren hammasta.



Tässä taisikin olla kaikki tällä erää. Kirjoitin tätä koko päivän. :D Faktatietojen lähteet ovat Saa Syödä! - kampanjan nettisivuilta www.saasyoda.fi. Nettisivuilla KANNATTAA vierailla, jos haluaa vähentää ruokahävikkiään ja elää siten vähän ekommin. Kampanjan sivuilta löytyy hyviä reseptejä tähteistä ja annoslaskuri, joka auttaa mitoittamaan valmistettavan ruuan määrän oikein. Lisäksi kampanja on toteuttanut mielestäni loistavan idean; taloyhtiön yhteisen "Herkkupesän" eli paikan, jossa vaihtaa syömäkelpoista ruokaa toiseen.

Kuvien lähteenä weheartit <3

 

  

Taas ne tappelee siitä pirun porkkanasta

Hepulis.

Otsikkoon viitaten. Selventäen. Mun sairas ja terve minä. Ja porkkananahan on tää elämä.

Mitäpä tässä. Vatsa hölskyy, reidet hyllyy, kaksoisleuka väpättää. Ei kovin kaunis olo. Mutta jos siitä viis, niin asiat ovat aika mallillaan. Eilen paistoi aurinko ja sain elämääni sisältöä, kun pääsin käymään hammaslääkärissä. Välipalan nautimme ulkona puutarhassa ja hoitajat (joiden lomat senkun lähenee...) olivat hauskalla ja myönteisellä tuulella. Sitten me pelattiin kaksi erää Mölkkyä, ja vaikka huonetoverini voitti molemmat erät todella totaalisesti (olen varma, että se herää öisin harjoittelemaan), niin heitin minäkin numero kahdentoista kumoon neljä kertaa.

Nutrien kanssa on taas ollut vaikeuksia. Paino nousee puolta kiloa päivässä ja ähky on aina seuranamme. Edes lämmin kaurapussi ei nykyään tunnu auttavan. Älkää nyt tulkitko tätä huomionhakuiseksi löpinäksi, kyllä minä tiedän, että muilla on varmasti vielä paljon vaikeampaa, minähän olen jo melkein terve, ainakin fyysisesti. Mutta vaikeaa on silti. Tuntuu, että mitä korkeampi paino, sitä väsyneempi, löllyvämpi ja voimattomampi olen, sitä vaikeampi minun on syödä, sitä vaikeampi minun on kestää itseäni.

Minä lääkitsen tätä oloa askartelemalla. Minä neulon lonkeroita mustekalaani ja teen kortteja. Toissapäivänä tein yhdistelmätekniikalla kortin opettajalleni sairaalakoulussa. Unohdin ottaa siitä kuvan, mutta siinä oli opettajani minun maalaamanani ja lehdistä leikattuja kuvia taustakollaasina.
Eilen sitten tein serkulleni ylioppilaskortin. Siitä en kerro enempää vielä, ties vaikka serkkupoikani eksyisi blogiini. (Mitä en kyllä unissanikaan usko.)

Nyt minulla on hoko. Palataan asiaan.

-----


Terve taas. Nyt kirjoitan, koska minulla on paha olo. Paha, paha, paha. Musta, ilkeän violetti, raapiva, kurnuttava, ontto ja ihan liian täysi. Turvaton. Vaikeaselkoinen.

Kaurapussi oli ennen lohtu. Nyt se ei mahdu enää hameen vyötärön sisään. Tappakaa minut.

HoKossa ateriasuunnitelmaa ei pienennetty. Ei, vaikka rukoilin. Ei, vaikka olen ruokaillut. Niin kiltisti, melkein mukisematta.

Minä sain lomaa, mutten kovin paljon. Tämä ristiriitaisuus on repivää. Minä olen melkein terveessä painossa. Niin lähellä. Mutta koska ajatukseni eivät ole valmiita, minun täytyy olla täällä, pienine oikeuksineni. Koska ajatukseni ovat vielä hyvin, hyvin sairaita. Minä olen sairas, vaikka kehoni on terve. Se on hirveää.

Ollakseni rehellinen, anoreksia hallitsee päätäni edelleen hyvin voimakkaasti. Ihailen laihoja ihmisiä. Jos minulla olisi vaihtoehto jättää syömättä, tekisin niin. Ajatus kuihtumisesta houkuttaa suunnattomasti.
Jollen olisi näin loputtoman väsynyt, uupunut ja eksyksissä, harrastaisin varmasti liikuntaa. Nyt kuulostan kamalalta, laiskan ihraiselta sialta. Mutta tarkoitan, etten pysty pakkoliikkumaan. En, vaikka haluaisin. Lihakseni inhoavat minua. Olen niin masentunut, etten näe syytä yrittää. Minä vain olen. Pakotan itseni syömään, vaikka joka solu minussa kirkuu vastaan. Luotan sokeasti hoitajiin ja lääkäreihin, jotka uskottelevat, että oikea onni löytyy vielä. Mutta kun minua PELOTTAA.

Meillä oli lounaaksi kermaista juustopastaa. Mieleni on mustempi kuin Afrikan yö.

Minä TAHDON olla terve. Mutta minä en pysty siihen. Tai siis pystyn kyllä, fyysisesti. Voi, se on helppoa, fyysisesti. Henkisesti olen raunio.

Ja minä kerron, voi rakkaat ihmiset, minä totean, että tämä on minun maanpäällinen helvettini. En tunne enää selkärankaani, se taitaa pelätä minua. Tunnen kasoittain hallitsematonta massaa, joka pursuu minusta, olen terve, olen valmis. Ja tahdonkin olla. Mutta tahdon mieleni mukaan. Ja oikeuteni. Vapauteni. Tahdon olla vapaa, niin ihrakasatkin menettävät hiljalleen merkityksensä.

Minussa on terveyden kipinä. En ole toivoton tapaus. Minä ihailen laihoja ihmisiä. Mutta sata kertaa enemmän ihailen onnellisia ihmisiä. Niitä, jotka pystyvät kantamaan oman kehonsa ja mielensä pystypäin, iloitsemaan arjen pienistä asioista ja puskemaan läpi pettymyksistä murtumatta. Minä voin ihailla toista ihmistä, vaikka hän olisi ylipainoinen, sokea, kuuro, tai jollakin tapaa muuten erilainen kuin naistenlehti-idyllin sanelema valkohampainen elämäntapaihminen. Minua suoraan sanottuna ällöttää lukea heistä. "Minä syön joka aamu vain luomupavuista ja villiretiiseistä sekoitetun vihersmoothien, käyn sitten viidentoista kilometrin juoksulenkillä henkilökohtaisen valmentajani kanssa, vien balettia ja kontakti-improvisaatiota harrastavat enkelilapseni sosiaalisesti ja emotionaalisesti kasvattavaan päiväkerhoon ja vetäydyn sitten kotini harmaansiniseksi sävytettyyn rauhoittumishuoneeseen joogaamaan." Olet täydellinen. No, pidäpä hyvä elämä, mutta kaukana minusta. Eikä siihen sekoitu kuin rahtusia kateutta.

Minä tahdon olla onnellinen. Mutta minä taidan pelätä onnellisuutta. Joka hetki, kun ei ahdistakaan, joka hetki, kun tunnen itseni hyväksi, pieni koukku vetäisee minut takaisin omaan manalaani. Se kieltää minua iloitsemasta pienistä asioista. Se sanoo, ettei minulla ole oikeutta.

Te ymmärrätte, miksi minulla on vaikeaa. Ihminen pyrkii asettumaan siihen rooliin, johon hänet asetetaan. Siihen vaikuttavat ympäristö, toisten ihmisten oletukset, tavat, tottumukset, kaikki.

Kun on kokovuorokautisella syömishäiriöosastolla pienenpienin oikeuksin ja mahtavan ateriasuunnitelman kera, sitä kokee olevansa potilas. Yllättäen. Silloin sitä pyrkii olemaan paras mahdollinen potilas. Toisin sanoen, paras mahdollinen anorektikko.

Ja paras mahdollinen anorektikkohan ei käyttäydy kuten enkeli. Se ei juo nutrejaan silloin, kun sillä on jokin muukin vaihtoehto. Ei silloin, kun sen paino nousee 2 kg viikossa. Se ei pysty. Mä en pysty. En pysty vapaaehtoisesti nostamaan painoani sellaista vauhtia. Se ei voi olla minulle hyväksi.

Siksi, nyt loppui nutrien juominen. Äiti, älä sano minulle, että hyvästi kesä, hyvästi kaverit, hyvästi oikea elämä. Tuolla mantralla sä olet saanut mut nostamaan painoani kaksi kiloa viikossa. Mutta kun ei se ole hyvä tie. En mä ole valmis esittämään sitä roolia, jolle se on helppoa. En mä pysty olemaan ulkoisesti terve, mutta sisäisesti sairas. Äläkä sano, että mä olen itsekäs. Joskus täytyy olla. Tää on mun keho. Mä en tahdo, että sillä leikitään. Se on mun koti. Siitä ei pääse ulos.

Voi rähmä.

//EDIT:

Okei. Okei. Juon juon juon. Vittu mä juon. Saatana. Hoitajat käy päälle kuin lauma vihaisia susia. Enkä mä halua olla se ilkeä kinkku, joka niskottelee. Mä oon mieluummin kiltti porkkana, joka tottelee. Sudet ei syö porkkanaa. Ne pelaa sen kanssa korttia.
Plus, että ne uhkas viedä mun kaikki ulkoilut ja lomat ja vittu retkiluvankin. Ihan niin kuin mulla olis enää muuta vaihtoehtoa. Olen sankariluuseri. Hiphei. 

//EXTRAEDIT:

Anteeksi tää vuodatuspostaamus. On mun elämässä muutakin kuin tää halvatun tää. On oltava. Ja onkin.  

Maanantaimahdistus ja toteava toiveikkuus

Huomenia.

Mä heräsin tänään räjäytykseen, kuten tavallista. Sitten mulla oli verenpaine, labrat ja paino. Perus maanantai-aamu siis.

Mä en tiedä, mitä ajatella. Miten ajatella. Suoraan vai poikittain, kaarrellen vai kierrellen, ahdistuspisteitä vältellen vai suoraan niiden läpi. Mä olen nyt isoimmissa painoissa koskaan tällä osastolla. Mä olen ylittänyt rajan. Se tuntuu pahalta, hakkaa takaraivossa ja humisee korvissa, kieltää mua ajattelemasta mitään muuta kuin itseään. Mä olen oikeasti kohta terve. Kamalaa.

Samaan aikaan se tuntuu hyvältä. Me mennään oikeasti eteenpäin, lopultakin. Mä pääsen kotiin viettämään kesää. Mä olen kierinyt tässä jo niin pitkään, seilannut ylhäältä alas ja taakse ja sivulle. Olenhan mä oppinut paljon uutta ja ihmeellistä itsestäni ja ympäröivästä maailmasta. Mutta ei tähän voi loppuelämäkseen jäädä. Vaikka osittain tekisikin mieli.

Se olisi niin turvallista. Ei ahdistusta, ei piinaavia ajatuksia, tyytyväisyydessä oman kehon ja mielen valheellisessa tasapainossa. Voisi kiertää käsivartensa itsensä ympäri ja ajatella; Minä olen tässä. Minä olen tämän kokoinen, eikä kukaan voi minua estää. Voisi viettää aikaansa osastolla, pienenä ja heiveröisenä, tukeutumalla hoitajiin arjen pienimmissäkin pulmissa, käpertymällä sairaalalakanoihin ja ynisemällä kuin vauva. Miten ihana tulevaisuudenkuva.

Osittainhan se onkin. Ei vastuuta mistään. Valkoista ja pumpulinpehmeää. Mutta ei se ole elämää. Se on välitila, joka pyritään pitämään niin lyhyenä ajanjaksona kuin suinkin mahdollista. Susta pidetään huolta niin kauan kuin tarvitset sitä oikeasti. Mutta suunta on aina eteenpäin. Aina kohti oikeaa elämää.

Tämän varjopuoliahan on vaikka kuinka. Kun ei ole vastuuta, ei ole myöskään vapauksia. Et saa itse valita. Olet riippuvainen kellosta ja ruoka-ajan alkamisesta ilmoittavasta lehmänkellosta, sekunneista, minuuteista. Ulkoilet hoitajan kanssa, syöt hoitajan kanssa, toiset joutuvat käymään vessassakin hoitajan kanssa. Onhan se turvallista. Mutta kaukana elämästä. Eikä se VOI jatkua loputtomiin. Siihen kuihtuisi. Turtuisi. Muuttuisi kädettömäksi, jalattomaksi, ajatuksettomaksi möykyksi. Kantakaa minut, syöttäkää minua, olen orjanne.

Ja ainoa tie siihen oikeaan elämään, jossa omat valinnat vaikuttavat ja oikea aurinko paistaa ja oikeat ongelmat vaivaavat, on syöminen. Ja painon nostaminen. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tässä iässä epävarmuus vaivaa jokaista. Silloin, kun ei olla enää lapsia, mutta ei vielä aikuisiakaan. Silloin tuntuu helpottavalta, kun joku ottaa narut pois käsistä ja komentaa. Ottaa kaiken vastuun pois. Mutta ei sen kuulu mennä niin.

Tulin juuri hammaslääkäristä. Olen harjannut liian huonosti ja hampaisiini on muodostunut hammaskiveä. Tuntuu kamalalta. Hävettää. Jostain syystä käperryn aina ihan kokoon, kun hampaitani arvostellaan. Reikiä ei sentään ollut.


Nyt olisi aamu-ulkoilun aika. Viisitoista minuuttia, hoitajan "käsikynkässä". Tuntuu hirveän ristiriitaiselta olla fyysisesti täysin terveessä painossa ja muutenkin jees, mutta joutua noudattamaan näin tarkkaa elämisen säännöstelyä. Tuntuu pahalta myös tuntesa itsensä niin voipuneeksi ja täriseväksi koko ajan. Ei mulla ole oikeutta olla väsynyt. Ei terveenä.

Oli miten oli. Maanantaipäivä, täältä tullaan!

Funktionaalinen farssi tää elämä.

Tänään oli ihan mukava päivä. Aurinko paistoi ja maa tuoksui ja taivas oli sininen. Mä söin kiltisti ja olin nätisti ja hymyilinkin hieman. Luin ahkerasti historiaa ja tein vihkotehtäviä kylmästä sodasta ja Kekkosesta ja kansandemokratioiden synnystä ja tuhosta. Mä sain kahdeksan kappaletta historiaa tehtäväksi viikonlopulle. Pieni loppurutistus ennen kesää. Mikäs siinä.

Aamulla nukuin melkein pommiin. Kyllä mä heräsin mun herätyskelloon, mutta nukahdin kai uudestaan, koska heräsin uudestaan vasta vähän ennen aamupalakelloa. Ja näin taas unta, että pakenin hullua sarjamurhaajaa uudella bemarilla. Metsäisellä koiranulkoilutusalueella. Vappuna. Vähemmästäkin väsähtää.

Toisessa unessa jättiläismäinen siivooja tunki suolakurkkuja sieraimiini ja pakotti syömään tuplajuustohampurilaisen. Kaikki tapahtui ruotsinlaivalla. Ja Petteri Punakuono paheksui arvomaailmaani. Voi luoja.

Oli miten oli. Tänään kaikki on olleet mua kohtaan äärimmäisen ihania ja ymmärtäväisiä. Hoitajat siis. Se on varmaan tää sää. Ja lähestyvät lomat. Tavallisesti tiukat ja ankarailmeiset hoitajat hymyilee lämpimästi ja haluaa jutella, kehuu mun käsitöitäni ja ajatuksiani, nauraa mielellään ja puhelee turhanpäiväisistä, ihanan arkisista asioista, kuten voikukista. Oravista. Auringosta.

On se tää sää. Kesä. Kaikki nää tuoksut.

Tänään oli siivouspäivä. Käytiin äidin kanssa välipalalomalla Kumpulassa. Sinne viherihmisten idyllisten puutalojen katveeseen oli kasvanut oikea kirpputorikeskittymä. Äiti sponssasi mulle hameen, kukkapaidan, kesämekon ja mehiläisen muotoisen penaalin. <3

Ihan jees ihanaa. Kumpa vain voisin hetkeksi unohtaa itseni. Kumpa peilejä ei olisi keksittykään. Kumpa mä olisin vaan tarpeeksi... en mä tiedä. Tarpeeksi itselleni. Olisi helpompi olla. Kumpa mä en lyllyisi joka suuntaan kuin hyllyvä pylly. Mä haluaisin olla kuosissa. Muotissa. Tuntea itseni. Mä en haluaisi pursua ulos vaatteistani, vaan jäädä turvaan niiden laskoksiin. Pitänee ostaa isompia vaatteita.

Mä haluan jaksaa punnertaa. Ja uida ja kiivetä ja juosta. Musta tuntuu kamalan pahalta lähestyä normaalipainoa, kun olen fyysisesti yhtä heikko kuin paljon, paljon kevyempänä. Heikompi. Pakkotreenasin pahemmassa vaiheessa itseni uuvuksiin. Nyt kun olen antanut itselleni luvan levätä, olen muuttunut lössykäksi. En saa enää itsestäni otetta. Olen lahna.

Sellaiset päällimmäiset fiilikset. Mutta join nutrit, vaikka pahaa teki. Vaikka osaston meininki on kaikkea muuta kuin parantumismyönteinen. Olen sitten yksinäni elämänmyönteinen. Vitsailen hoitajien kanssa ja kuuntelen linnunlaulua, kun alkaa liikaa ottaa päähän. Olen myös poiminut radiossa pyörivistä rallatuksista omat "voimabiisini". Carly Rae Jepsenin (jota muuten inhoan) Tonight I'm getting over you on yksi niistä.  Mä hyräilen sisäisesti ja viljelen joskus mustempaa huumoria kuin koirani ummetuksen jälkeinen uloste on. Ne on selviytymiskeinoja. Mä juon nutrini ja hyvästelen turvallisen sairauden sillä aikaa, kun muut täällä voitelee maailmansa sillä margariinilla, jonka kuuluisi päätyä suuhun.

Mä en syytä ketään. Enkä mä väitä olevani ketään vahvempi. Mä olen vain jo paremmassa vaiheessa, okei. Mutta vaatii se silti helvetillistä duunia. Kun toiset tekee kaikkensa huijatakseen ja kohottaa ylpeänä leukaansa, kun hoitajat kaataa korvaukset toisensa perään viemäriin. "Emmä taaskaan suostunu. Ei ne mahda mulle mitään."
Se on se sairaus, joka puhuu. Se sairaus, joka niiden kauniiden silmien takana juhlii.

On se niin... Radamsa.

Elämä hoi.

Tänään on ollut ihan uskomattoman raskas päivä. Mä en kuitenkaan sano, että se olisi mennyt hukkaan. Tai ollut edes niitä mun elämäni paskimpia päiviä.

Mulla oli paino. Joo, se oli noussu viikossa kaks kiloa. Mä tunnen itseni mursuksi. Mä haluan pois. Pois täältä, pois omasta kehostani. Ajatukseksi avaruuteen.

Aamulla mä ajattelin lopettaa. Kieltäytyä nostamasta enää grammaakaan. Mä pursuan jo nyt.


Jotenkin mun lääkäri ja hoitajat sai kuitenkin mut paremmalle tuulelle. Ne on ihania ihmisiä. Ja tietää, mistä puhuu.

Mun paino nousee nopeesti, okei. Mä pääsen siis nopeemmin pois. Nopeammin takaisin oikeaan elämään, nauttimaan oikeista asioista, kesästä. Eikä ne anna sen nousta liiaksi. Ei terveydelle haitallista vauhtia. Kuulemma jokainen gramma vie mut lähemmäs vapautta. Vapautta osastosta, mutta ennen kaikkea tästä sekavasta vankilasta, mun omasta päästä. Ajatuksista, jotka johtaa vain pimeään. Kylmään ja yksinäiseen hämärään, jossa mikään ei ole todellista ja kaikki, mikä merkitsee on laskettavissa. Kilometrit, senttimetrit, numerot, numerot, numerot. Mitat. Osa musta tahtoo olla kylmä kuori. Käpertyä turvaan heikkouteen.

Vahvuus on pelottavaa. Niin paljon helpompaa olisi, jos mun annettaisiin olla syömättä. Kyllä mä pystyisin kuihtumaan, ihan helposti. Mutta mikä tavoite se on? Kuihtuminen. Sehän on luovuttamista.

Mä tahdon uskaltaa olla vahva ja tehdä itse mun omat valinnat. Seistä omilla jaloillani, hymyillä. Kestää, vaikka mua pidettäisiin lihavana.

Kaikkein eniten mä pelkään, ettei mua uskota. Että mä palaan normaalielämään normaalipainoisena ja kukaan ei tiedä, mitä mä oon käynyt läpi. Että joku väittää, ettei mulla mitään sairautta ole ollutkaan. Etten mä ole ollut tarpeeksi laiha.

Se on piikki mun lihassani. Etten ole tarpeeksi sairas. Ettei mulla ole lupaa parantua. Koska kyllä mulla on. Mä olen ollut puoli vuotta tässä helvetissä. Käynyt läpi erinäiset pohjat. Sitä parempihan se on, mitä aikaisemmin havahtuu.  Ja mä vannon, että jollei mua olisi kopattu hoitoon mun sydämen takia näin aikaisin, niin olisin varmasti mennyt yhtä alas kuin ne kaikista pahimmat tapaukset.  Jokainen tällä osastolla olisi.

Eikä elämäänsä pitäisi elää osoittaakseen muille, kasvottomille ihmisille, kuinka paha on olla. Riittää, kun sen tiedostaa itse. Ja uskaltaa ottaa apua vastaan, kun sitä tarjotaan. Heittäytyä, kuten minulle sanottiin. Kenenkään ei tarvitse selvitä yksin silloin, kun on kaikista vaikeinta. Ihminen on sosiaalinen eläin.

Joten mä paranen. Nyt. Mä join mun lisäravinteet tänäänkin, vaikka mun päässä surisi. Äänet tappeli keskenään.
Mä paranen. Mä näytän tälle helvetin elämälle. Mä näytän sille, että mä ansaitsen sen.

Nyt loppui

Mä en suostu enää. Nyt loppui. Lopullisesti. Mun paino on noussu 2,5 kiloa viikossa. VIIKOSSA. Mä en pysty tähän. En vaan pysty. Se ei voi edistää mun terveyttäni. Mä räjähdän. En ehdi mukaan. Päähän sattuu, vatsaan. Mä en ole valmis. En näin nopeasti. Tätä vauhtia olen kohta ylipainoinen. Ennen kuin ehdin sanoa huispaus.

Ja ne luulee, että mä oon tankannu taas. Pekka ja susi - ilmiö, oma vikani, totta kai. Mä tankkasin niin monesti aiemmin. Nyt en ole sitä tehnyt. Punnitkaa mut vaikka keskellä yötä, herättäkää mut ralliautounistani kun kuu paistaa ja on melkein pimeää. Todetkaa, että mä en ole viilannut teitä linssiin. TE olette lihottaneet mua kuin sikaa teuraaksi, luonnottomalla viikkovauhdilla. Haistakaa paska. Mä en kestä. Ei mun tarvitse kestää tätä. Jättäkää mut rauhaan, älkää tuhotko mua. Mä en ole valmis.

 

Oltermannimies. Siis minä.

Mä sain lauantaille välipalaloman. Se tarkoittaa sitä, että pääsen ns. "vapauteen" neljäksi tunniksi. Ahdistaa, kun en saa enempää. Näissä asioissa olen vaativa. Mä olen ollut niin kiltisti. Ei mitään nikottelua. Siis tottakai mä olen ollut pahalla päällä ja masentunut, mutta en ole tehnyt mitän kiellettyä. En ole karkaillut, vittuillut hoitajille välttämätöntä enempää, oireillut mitenkään... Päästäkää mut pois!

Tänään on ollut ihan omituinen päivä. Jotenkin ihan liian hidas. Meidän piti mennä miniglofaamaan, mutta ilmassa viipyilevä sumuharso tulkittiin rankkasateeksi ja retkemme peruttiin. Sitten käytiin videovuokraamossa kääntymässä, mutta ei vuokrattu mitään (Käytin siihen toisen ulkoiluni, hitto vie), koska todettiin, että osastolla on ihan reilusti leffoja omastakin takaa. Päädyttiin katsomaan Step up, jota kukaan ei lopulta katsonut.

Mä olen kirjoittanut novellia työstä ja työttömyydestä. Ja oravasta. Toivottavasti se on syväluotaavaa ja pohdiskelevaa tulkintaa yhteiskunnan tilasta ja niin edelleen. Kyllähän mä nää osaan.

Mä olen lihava kuin herra Snelmann tai se oltermannimies. Kukaan ei ymmärrä mua, angstangst, haluan kotiin viiltelemään kalapuikolla.

Mä voisin oikeasti kirjoittaa jotain järkevää ja luettavaakin, jos mun elämässä tapahtuisi jotakin. Nyt vaan purkaudun näppäimistölle. Mä olen vanki. Oman pääni, kehoni, ahdistukseni vanki. Ja näiden seinien. Tämä ihana, kodinomainen paikka, joka KUITENKIN on SAIRAALA, kuten kokoajan hoetaan. Täällä EI voi olla kivaa edellämainitusta syystä. Täällä kielletään kaikki vain kieltämisen ilosta. Halaaminen on jo kielletty, kohta kielletään hymyileminenkin. Vaikkei kyllä paljon hymyilytä.

Ja kello kilisee....

Tässä taas. Kävin välissä iltapalalla. Oli taas tosi vaikeaa. Vituttaa, kun en voi edes kertoa, miksi. Tämä on julkinen blogi, siksi. En saa puhua kuin itsestäni.

Mä join sen silti. Lopulta. En tiedä miksi. Mutta mä join. Mä haluan parantua. Mä haluan olla terve. Kaunis ja onnellinen. Mä haluan mun tulevaisuuden. Mutta helvetti, että on vaikeaa. Mä en tiedä olenko luovuttaja vai voittaja. Sairauden näkökulmasta mä olen surkea luuseri, takinkääntäjä, petturi. Terveyden näkökulmasta taas voittaja. 



Tulkaa jostakin ja tehkää tästä elämästä helppoa. Oikeesti.

Valas, joka istui unelmani päälle. Siis minä.

Hei.


 Nohei. Heipä hei. Kukkuu. Ahdistaa. Mahdistaa. Sattuu. Itkettää. Naurattaakin vähän. Läskittää, erittäin paljon. Siitä ajattelin kirjoittaa nyt.
                                                                                                                                                                     
Peilikuva muistuttaa sinivalasta silmälasit nenällä. Paitsi, etten ole yhtä sympaattinen kuin sinivalaat suurine ystävällisine silmineen. Valaat ovat niin ystävällisiä. Mylviviä pikku suihkuttelijoita. Hait ovat ikävämpiä. Terävähampaisia ja vähän huumorintajuttomia. Valkohait varsinkin. Pelottavia, pipo kireällä.

Taas minä eksyn aiheesta. Tarkoitin, että minua läskittää. Olen turpea, pinkeä, ahdas. Hyvin ahdistunut. Täällä on liikaa peilejä. Minulla on liikaa silmiä, liikaa tuntoaistia. Tunnen itseni joka hetki, erotan käsivarteni, leukamakkarani, vatsani, joka on koko ajan täynnä. En muista enää, miltä tuntuu olla nälkäinen.

Minä hyppäsin. Minä tein sen. Hyppäsin siihen ahdistuksen mereen, jota syöminen ja nutrien juominen ja painon nostaminen ja joka suuntaan turpoaminen kiistämättä on. Enkä voi enää kiivetä takaisin. En voi enää. Enkä tahdokaan. En tahdo tehdä tätä tyhjän takia. Tahdon taistella tieni tämän läpi, repiä polkuni piikkien keskelle. Vain kokeillakseni. Vain nähdäkseni, josko jostakin kajastaisi valoa vielä jonakin päivänä. Jos vain kestän tämän. Jos vain selviän tästä. Se on nyt yhtä helvettiä, vailla näkymää mihinkään, mutta se muuttuu. Sen on muututtava.

Puolet minusta tahtoo yhä alas, alemmas. Se huutaa niin, että korviin sattuu. Minä en ole saavuttanut mitään tämän sairauden saralla, minun ei ole annettu. Minut tumpattiin osastolle heti, kun en pystynyt syömään kotona. Minulle ei annettu mahdollisuutta näyttää, mihin kaikkeen pystyisinkään. Minäkin kykenisin olemaan laiha.

Elän raakaa vaihetta. En ole laiha, mutten ihan lihavakaan. En ole sopusuhtainen. Laihtumisen myötä lihakset surkastuivat tiehensä ja takaisin saatu paino pakkautuu ihan eri puolille kehoa kuin mistä se lähti. Minä VIHAAN peilejä. Ja vaatteita. Minä vihaan peseytymistä, koska se näyttää minulle vartaloni koko kauheudessaan. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minä peseydyn, aamuin illoin. Minusta on mukavaa huolehtia hygieniastani, pidän shampoon tuoksusta. En vain pidä itsestäni.

Mutta minä olen sankari, ettäs tiedätte. (Tämä on minun blogini, joten kehun itseäni agressiivisesti. Se ei toivottavasti ole keneltäkään toiselta pois.) Minulle kaadetaan kalorijuoma ja minä juon sen. Minä juon viimeisen pisarankin. Näytän kieltä sille äänelle, joka kieltää minua juomasta. (Toivottavasti isäni ei tee samoin, meillä on vähän eri ongelmat, nähkääs.)

Tänään on satanut vettä. Paikoin ja hetkittäin rankastikin. Minua on vituttanut hetkittäin rankastikin. Olen inhonnut itseäni. 

Eiks oo ihana kampaus???

Minä kaipaan itseäni. Itsevarmuuttani. Minä tahdon tuntea itseni varmaksi. Ja kauniiksi. Minä ruikutan. Olen hyvä siinä. Mutta silti.

Minä pelkään. Pelkään kuollakseni. Minä tahdon ulos kehostani, tahdon olla ajatus, höyhenenkevyt. Palanen taivasta, tai viisas, humoristinen lausahdus jonkun huulilla. En tahdo olla se, jonka taidot tai vakaumus eivät riitä. Ne jäävät minun valtavan ruhoni varjoon. Minun kömpelön isouteni rusentamiksi. Minä en ole tätä. Minä olen oikeasti kaunis. Minun minäni on.







 
Ja taas, minä tunnen, kuinka se lipuu kauemmaksi. Minä kohotan lasin huulilleni, nielen purematta ja katson ikkunasta, kuinka minäni loittonee, tanssii kauemmaksi, sateen kasteleman ruohon kajastus hameenhelmoissaan, hiuksissaan pala avaruutta.

Käsityökarusellissa

Moi.

Tänään olen tässä taas. Vatsani kanssa kuin odottava äiti. Neulon tulevalle lapselleni pehmoeläimiä, saan kuumia aaltoja kuin keski-ikäinen ja tunnemyrskyjä kuin teini. Minä en oikein osaa mieltää itseäni teiniksi. Ihquu.

Nyt haluaisin esitellä teille käsitöitäni ja vähän muutenkin kuvia elämästä. Tästä.

Tässä esimerkiksi ensimmäiset ja tällä hetkellä ainoat tekemäni sormikkaat. Askartelin nämä joskus helmikuussa, äkillisessä tarmonpuuskassa.

Tässä vihreä, helmikoristeltu "hippipipo". Halusin harjoitella palmikkoa.

Ja se siitä. Bloggerin kuvanlataus nimittäin kaatui. No hattuvie. Elämä on.

Mitäs noin muuten? Leppäkerttu edistyy, vaikkakin hitaahkosti. Ulkona on vähän harmaata, mikä on ihan mukavaa. Olen aika kypsä ilkkuvaan auringonpaisteeseen. Lälläslää, et pääse ulos. Tai pois. Hemmettiin täältä.

Haluaisin esitellä niitä käsitöitä. Minulla on niitä runsaasti. Monilta puuttuu vielä nimet... Onko hyviä ehdotuksia? Hörökorvaiselle, simpson-ihoiselle örkille esimerkiksi? Tai pandakarhulle?

Minä laitan tämän postaamuksen nyt hautumaan ja jatkan, kun kuvanlataus taas suostuu yhteistyöhön.

----

Eli nyt siis, kolme päivää myöhemmin, kun sain perheen uuden yhteisen läppärin käyttööni...

Tässä on tilkkupeiton alku. Se on tehty yksivärisistä isoäidinneliöistä ja aikoo tulla joskus valmiiksikin. Joo joo.

Ja tässä on muki. Muki, jonka koristelin keramiikkatusseilla lastenklinikalla. Ainoa siellä valmistamani juttu, jota en antanut eteenpäin.

 

Eli pöllö. Mä olen sitä. Pöllöfani.

Tässä sitten kotikoneella kaavojen kanssa hurauttelemani nallekaverukset; Edgar ja Elisabeth Möykkynen.

Nalleja tahtoisin tehdä enemmänkin. Antiikkinalletkin kiehtovat. Tahtoo nallekursseille!!!!

Siinä on Sulevi, jonka hymy ei näy. Mutta hymy sillä on. Se on ampiainen, jolla ei ole pistintä. Siis sympaattinen kaveri.  Mä virkkasin Sulevin osastolla.

 

  Untamon olenkin jo esitellyt jossain... Pitkäkestoinen projektipupuni pitkine sateenkaarisäärineen. Omahoitajani lemppari.

Mitäs vielä?

Jaksatteko rullailla, jos esittelen loputkin?

Saatte luvan jaksaa.

Siinä on pandani vielä vähän vaiheessa... Ja alempana valmiina.

 

Sitten se kuuluisa leppäkerttuni vielä vähän vaiheessa ja valmiina.

Unohtamatta Rölliä, jonka tein vähän ennen päiväosastolle siirtymistä. Silloin, kun vielä luulin, etten milloinkaan palaisi. Tai en tiedä, luulinko. Ehkä syvällä sydämessäni toisaalta tiesin, etten oikeasti ollut vielä valmis.

Noniin, kiitos. Sain kakaistua nämä käsityövalokuvat ulos kuten olin toivonut. Toivottavasti joku sai näistä jotakin inspiraatiota omiin töihinsä tai vähintääkin viihdykettä. Tai edes vahingoniloa. ;)

Kertokaa, kenestä vaikutuitte niin, että jouduitte puhdistamaan korvanne vanupuikolla vaikusta? Saiko joku nauruhermonne koetukselle? Vai olivatko kaikki yhtä tyhjän kanssa? Niinkin SAA sanoa, ihan totta. Kaipaan rehellisiä mielipiteitä. Ja käsityöihmiset, arvostan teitä. En väitä olevani käsityöihminen, olen vain ihminen, joka leikkii langalla ja virkkuukoukulla. En osaa ymmärtää kaavoja tai Suuri Käsityö - lehden hienoja ohjeita. Haluaisin osata, mutta tyydyn myös osaani näin.

Minut ja käsityöni on tuomittu useaan kertaan lähinnä niiden oikeiden käsityöihmisten toimesta. ( Lue; käsityön opettajat) Meistä on myös pidetty. Lähinnä meitä on pidetty huvittavina. Se on minulle ehkä suurin mahdollinen kohteliaisuus. Kertokaa, minä te minua pidätte. Pidättekö, vaiko ette. Ja miksi.

Ja ainiin, kuten ehkä huomasitte, monilta puuttuu nimet. Otan ilolla vastaan nimiehdotuksia. Ja postausideoita kans. Nyt kun minulla on osastolla kone, kasvan luultavasti siihen kiinni ja postaan kuten riesakuoriaisen täytyy: riesaksi asti. Tämä on minulle henkireikä, jotakin tekemistä, keino purkaa aivoituksia ja ahdistuksia.